Aikoinaan Utön-reissulla oikein hävetti kulkea tuon pikkuisen nysättimen kanssa, kun lautta oli puolillaan lintubongareita järkyttävän pitkien objektiiviensa kanssa. No, mie kuvasinkin vaan lapsiani. Salaa nappasin muutaman merimaisemakuvan, kun turbo-objektiivityypit katselivat muualle. Ei ainakaan ääneen naurua kuulunut.
Meidän torpalta ei ole niemennokkaan kovinkaan pitkä matka, öpaut 500-800m. Se on paikka, jossa silimä leppää ja miel kanssa. Löysin sinne vasta keväällä, viime kesänä kun ei ison mahan kanssa viittiny paljon kankahilla kirmailla. Kallion päällä on oikein pirttikalusto pidempää oleskelua varten. Siellä on myös semmoinen loota, jossa on reippailijoille vihko johon nimensä laittaa. Oom mieki sinne kaks kertaa raapinu oman puumerkkini.
Vihkon mukaan siellä kyllä populaa ramppaakin, mutta harvemmin on ketään vastaan tullu. Paitsi tietty eilen. Kaks mummoo oli menny mustikkaan ja sitte vastaan tuli yks nainen sauvojen kanssa. (Ei ollu hierovia, vaan ihan tavalliset kävelyjutskat) Kesällä näin siellä yhden lääppiväisen sporttipariskunnan.
Mustikoita siellä vielä olikin ja aivan hirmuisen kokoisia palleroita. Molemmat mummot siis mahtuivat hyvin.. (no joojoo, vanha vitsi!) Koira veti mustikoita kuonoonsa niin, ettei meinannu saada pidettyä kameraa paikoillaan. Maistelin minäkin, mutta sateista kerätyn valtaisan kokonsa takia ne maistuivat lähinnä vesimelonille.
Jotain auringonlaskun liibalaaba-kuvia tuli napsastua.
Vai onks tää joku jägälä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti