Taas vähän paskempi juttu

Käytiin puoli kahdentoista aikaan poistattamassa Sisun tikit. Ihan hyvin meni. Viivyttiin n.puoli tuntia.
Kotiinpaluu olikin sitten taas yhtä riemujuhlaa..
Avasin keittiön oven ja meinasin pyörtyä. Haju oli tainnuttava.
Isomman koiran paksi oli heittäytynyt ruikalle. Ilmeisesti myötätunnosta myös pienempi koira oli yhtynyt ribaskakarkeloihin ja vääntänyt kiinteämpää kekoa seuraksi. Saldo siis kaksi valtavaa kuraläjää ja kaksi pienempää torttua.
Avasin ikkunan, yökin ja siivosin (melkein itkin, mutten kiukultani kyenny) Vein piskit pihalle ja pakkohan sinne oli mennä itsekkin, haju kun ei ihan heti hävinny.

Mahtaisaa häätunnelmaa siis. (Hyh! sarles otti just hanskansa pois, pyyhkäisi nenäänsä ja alkoi kättelemään...)

Terveyskeskuksessa sain varattua ajan myös itselleni ensi tiistaiksi. Viikko sitten huomasin vasemman kainalon ja rinnan alueella möntin, patikan, klumpsun tai jotain sellaista. Ei ole hävinnyt viikon aikana mihinkään, joten  kai se on pakko käydä tutkituttamassa. Tietty juuri näitä "patikka"-asioita hoitava naislääkäri on ens viikon lomalla, mutta kaipa lähetteen mammografiaan osaa kirjoittaa toinenkin lääkäri, jos siltä vaikuttaa.

Voe tätä naisen elämää...

Elämänlanka venyyyyy.....

Pikkusiskon leuka

Täällä on ollut harvinaisen tapahtumaköyhä ja tylsä viikko. Haravoinnista ei paljon juttua kehity, joten kerronpa tuon Sisun onnettomuuden mieleentuoman tarinan jostakin menneisyydestä.

Minulla on itseäni kahdeksan vuotta nuorempi pikkusisko ja pari nuorempaa veljeäkin löytyy. Puolikkaita ovat, sama äiti eri isät.
Lapsista vanhimpana jouduin usein kaitsemaan pienempiäni, enkä oikein pitänyt puuhasta. (ehkä se oli jotain alitajuista tietoa siitä, että äiti ei tulisi koskaan vastavuoroisesti auttamaan minua lasteni hoidossa?)

Tietyssä vaihessa elämää pikkusisko oli tooodella ärsyttävä tapaus. Jouduimme asustamaan samassa huoneessa, ja äidilläni oli kummallisia sääntöjä huoneen käytöstä. Kun minulle tuli kaveri kylään, ei pikkusiskoa saanut häätää huoneesta siksi aikaa. Ei, eikä huoneen ovea saanut laittaa kiinni.( Se tietysti johti siihen, että en viitsinyt enää kutsua meille kavereitani. Siitä taas seurasi, että pian äitini ilkkui minulle, että eihän sulla edes ole ketään kavereita...)

No, öh asiaan. Korostan, että tämä tapahtui aikakautena, jolloin olin aivan varma, etten ikinä tee omia lapsia.  Sisko siinä eräänä sunnuntaina, tapansa mukaan, yritti kaikin tavoin ärsyttää. Aikani yritin olla huomioimatta koko riiviötä, mutta viimenään meni hermot.
Kumosin käkättävän siskon omalle sängyllensä ja sidoin sukkahousuilla ensin kädet selän taakse, sitten vielä jalat yhteen. Ajattelin, että nytpä on edes vähän aikaa paikoillaan. Sisko senkun hihitti, eikä tietenkään pysynyt aloillaan makaamassa, vaan yritti lähteä liikkeelle.
Vaikeaahan se oli sidottuna ja niinpä siskon noustua sängyn viereen seisomaan, kaatui hän samantien päistikkaa mahalleen. Pahaksi onneksi oman sänkyni alta pilkotti vuodevaatelaatikon kulma, johon siskoni leuka tietenkin osui.
Pelästyttiin molemmat, mutta silti sisko edelleen vaan nauroi! Minua ei paljon hymyilyttänyt, kun näin haavasta pilkottavan leukaluun.
Ajattelin, että nyt tuli varmasti elämäni huudot, mutta sillä kertaa ihme ja kumma asiaan suhtauduttiin ihan tyynesti. Terveyskeskukseenhan siitä oli lähdettävä leukaa paikkauttamaan.
Pieni vaalea arpi jäi muistoksi, mutta onneksi se sattuu olemaan leuan alapuolella.

Huomenna otetaan Sisulta tikit pois.

(Heh, kamerasta löytyi todistusaineistoa siitä, että Kökkökokin "taidot" periytyvät!! 17-vuotias oli leiponut sillä aikaa, kun olin Sisun kanssa sairaalassa... :)

Alamäkirallia

Hitsi.
Sain eilenillalla mielestäni hyvän ajatuksen lähteä pyörälenkille ihan kahdestaan Sisun 5v kanssa. Tässä meidän lähellä on hyvä 5 km:n lenkki, jota olen viime aikoina koirien kanssa ahkerasti kiertänyt.

Hyvä ajatushan se oli... suureen alamäkeen asti. Sisun pyörä ajautui keskelle tietä, minä kiljuin takana, että aja tien reunaan, vauhti kiihtyi, poika hätääntyi, paniikkijarrutus, pyörä liirtoon, poika sarvien yli soratiehen, äidin paniikkijarrutus. Onneksi oli kypärä päässä.
Poika parkui maassa, nostin ylös ja huomasin leuan alla ammottavan haavan. Verta tippui takille, eikä tietenkään ollut edes nenäliinoja mukana.

Sisu ei ollut ajokunnossa ja soitin hälyn Agentille. Siinä odotellessa saimme paperia ohikulkeneelta läheisen talon asukilta. Kotona tuli selväksi, että haavaa oli lähdettävä näyttämään päivystykseen Mikkeliin.

Sisu nukahti autossa. Vähän siinä mielessä käväisi, että onkohan nyt kaikki ihan ok, kun tuolla lailla sipataan.

Ajoin ensin tietty väärälle ovelle, kun ei ole aiemmin tarvinut iltapäivystykseen mennä. Kipikipi takaisin autoon, parkkipaikan etsintään ja vihdoin oikeasta ovesta sisään. Jonotettiin ilmoittautumiseen, sitten hoitajan vastaanotolle.

Sitten iski äidille hätä, Sisulta lähti taju. Onneksi hoitajan ovi avautui juuri samalla hetkellä ja sain kiekaistua vaan, että "Tää poika!" ja pillahdin hädissäni itkuun. Sairaanhoitaja oli heti tilanteessa kiinni ja poika laitettiin pötköttämään jalat kohti kattoa, siirrettiin sänkyyn makaamaan ja pääsimme rauhallisempaan paikkaan lääkäriä odottamaan.
Miulle tuotiin omenamehua, jotta rauhoittuisin.

Leukaan tuli neljä tikkiä ja lievän aivotärähdysepäilyn takia jäimme lastenosastolle yöksi tarkkailuun.

Aamulla Sisu oli ihan kunnossa ja pääsimme tuskallisen pitkän lääkärintarkastuksen odottelun jälkeen kotiin.

Matkan aikana ehdin mielessäni manata kaikki terveydenhuollon säästökuurit. Kyllä ny *piip* vieköön pitäisi ympärivuorokautinen lääkäripäivystys löytyä jokaiselta paikkakunnalta, josta on yli 20 km:n matka lähimpään sairaalaan. Matka tuntuu entistäkin pidemmälle, kun on kiirus. Peltipoliisitkin töpätty tien varteen koko matkalle. ÄRRRRH!!

No, mitä mie tässä valitan. Lapissa on matkat vieläkin pidempiä. Ja ainahan voi muuttaa kaupunkiin, jos välimatkat rassaa.

Pah. En muuta.

Omat "kalut"

Tänään piipahdettiin naapurikunnan puolella Ristiinassa. Sieltä löytyy ihana putiikki-kahvila Wanha Martta,
jossa myydään mm. näitä:

Ruottalaiset Calou:t. ( Miten minust on alkanu tuntumaan, että naapurimaassa tehdään kaikki vähän paremmin...)
Näitä olen himoinnut heti ensi silmäyksestä, ja kun lähettämästäni romukullasta päsähti tilille muikea summa "ylimääräistä", niin eihän minua sitten estänyt enää mikään. ;)

Putiikki oli pullollaan myös kaikkea muuta ihanaa. Pari tällaista pääsiäiskynttilää tarttui matkaan. Näitä ei kyllä raaski poltella...

 IHANATA PÄÄSIÄISTÄ KAIKILLE!

Tieto lisää tuskaa

"Sade on Jumalan pissaa"
                               Sisu, 5v

Eipä ole Jumalaa pissattanut muutamaan päivään... En malttanut olla kysymättä, että mikäs sitten on Jumalan kakkaa? Niitä on kuulemma pilvet. Ruskeat pökäleen muotoiset pilvet.

Vai sillä lailla.

Lapsena Jumala oli minullekin vanha, valkopartainen ukkeli, joka istui pilven (valkoisen sellaisen ;) päällä jossakin ylhäällä taivaassa. Kaikkivaltias oli ankara ja vihainen, Jeesus oli paljon kiltimpi. Oikeastaan vasta lukion uskontotunnilla tuo käsitys kärsi kauhean kolauksen, kun opettaja naureskellen sanoi, että ei kai semmoiseen partaukkoon enää kukaan aikuinen usko... Jumala on jotain muuta.

Elämän kriisiaikoina, varsinkin jonkun kuollessa, tulee pohdittua kaikenmaailman uskonasioita ja elämäntarkoituksia.
Uudehko kuhmu nousi lapsenuskoisen päähän, kun luin Jaakko Heinimäen uutta Kafekismus -kirjaa. Nelisenkymmentä vuotta on tullut elettyä siinä uskossa, että kuoleman jälkeen mennään heti taivaaseen. Siis kroppa jää tänne mätänemään, mutta sielu lähtee.
Höpsis. Kuoleman jälkeen maataan haudassa. Sieltä noustaan vasta "viimeisenä päivänä".


Äh. Lapsenuskossa pitäytyminen olisi paljon lohduttavampaa.

Voi hurja!

Ajattelin ripustaa pyykit ulos kuivumaan. Satuinpa sitten kurkkaamaan ikkunasta ja ... ohhohoo!

Ei ripusteta sitte...

(ja Agentti on lähteny töihin eikä huomannu mitään...)

Lauantai-illan huumaa meillä ;)

Muut saunoivat illalla, mutta tämä maatuska imuroi mieluummin. Sauna on tuolla kellarissa niin orikinaalihirveys asussaan, että eipä paljon tee lördaakilöylyjä mieli.

Maamo siis heilui imurin kanssa, kun lapset tulivat saunasta ja siitä se kolmasluokkalaisen ajatus sitten lähti...

IMURITUULEN TUIVERTAMAA TUKKAMUOTIA!

Ootteko huomannu...

... että näissäkin...

...voi olla parasta ennen päiväys!

Kävin tänään vähän ostoksilla ;) ja huomasin tällaisen Ultrex-merkkisen tuotesarjan, jota en ole vielä kokeillut.
Aloin sitten mielenkiinnosta etsimään paketista valmistusmaata ja törmäsin tuohon päiväykseen. (ilmeisesti tarrakiinnityksen liima voi vanheta, en mie muuta selitystä keksiny)
Englannin Boltonissa on Ultrexit tehty. Paketin halvempi hinta houkutteli ostamaan, mutta kotona laskin, että kotimaiset Vuokkoset tulevat ainakin tuplapakkauksessa ostettuna vielä sentin halvemmaksi kappaleelta.
Libressepaketista löytyi valmistusmaaksi vain ympäripyöreesti E.U, Oolveissit on tehty Saksassa.

Hmm. Ehkäpä tässäkin asiassa olisi hyvä siirtyä suosimaan kotimaista... ja Vuokkkosiltahan on tullut myöskin se maatuva versio. Helkkarinmoisen jätekasanhan näistäkin saa nainen elämänsä aikana kasatuksi.

Mie oon ihan pikkulikasta asti ihmetelly, että kuka näitä on keksiny ruveta nimittämään "terveyssiteiksi"... ihan hoopoa...

E-he-he...

Kävipä sitten sillälailla, että tilasin mekon.

 ENKÄ MAHTUNUT SIIHEN!!!

Vaan eipä mitään, siitä tuli nyt motivointikolttu.

Semmoinen mojova viiden kilon alennus, niin mekko suorastaan solahtaa päälle.

Luin eilen Elämää pellossa -blogista postcrossingista ja innostuin heti. Tänään lähetin ekat korttini matkaan, toisen Venäjälle ja toisen Yhdysvaltoihin.
Miun kielitaito on päässyt pahasti rupsahtamaan, ihan tankeroinglis jy nou ;)
 mutta sou vat!
Pääasia, että on hauskaa.

Tämmöinen pikku neliveto pörrää meillä pitkin taloa. Viime viikolla tökättiin vaihde silmään ja siitä asti se on ollut yhtä menoa. Eilen oli typsyn lääkärineuvola ja kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Aavistus puolieroa käsien käytössä on havaittavissa, bat doun't wolly, bii häppi!

Paino 8930g
Pituus74 cm

Neljäs kansio, neljäs kuva

Sain Marikalta haasteen avata koneelta neljäs kuvakansio ja esitellä sieltä neljäs kuva. Vähän hirvitti, että mitäköhän kuvastosta putkahtaa... Miun tuurilla joku karsea kuva ittestäni, mutta huoh, tuli ihan asiallinen otos.
Soon täsä!

Kuva on just melkoisen tasan vuosi sitten koetulta Utön reissulta. Kuvassa Veeti-poika ja Unna-koira.

Karu saaristolaismaisema kiehtoo minua. En osaa sanoa, johtuuko se lapsuuden ensimmäisistä tiedostetuista muistikuvista, kun äitini oli töissä Loviisan edustalla Orrengrundin saarella ja minä pääsin sinne joskus mukaan.
Vaikka olen ihan kotonani täällä sisämaassa, niin joku outo kaipuu läikähtää sydänalassa meren äärellä. Kaukokaipuutako?
Vielä vuosi sitten asuimme Kirkkonummella meren rannalla, mutta se ranta oli niin suojaisa, että tuntui lähinnä järveltä. Kunnon merta näki Porkkalan niemestä. Tyyni, aurinkoinen sää on ihan oolrait, mutta omaan sisustaani vetoaa parhaiten parhaiten kova tuuli ja kunnon tyrskyt.
Joskus olen haaveillut asuvani yksin autiolla saarella majakassa...

Vielä vuosi sitten Utön saarelle etsittiin asukeiksi lapsiperheitä. Elämäntilanne meillä oli silloin vielä hyvin sekava ja yhtenä vaihtoehtona mielen sopukoissa ajattelin jopa muuttamista tuolle karulle ulkosaarelle.
Utöhön pääsee myös matkailemaan ja vuosi sitten sieltä pystyi vielä vuokraamaan vanhaa päiväkotia vaikkapa viikoksi, kuten me teimme. Niinpä lähdin neljän nuorimmaisen ( ja koiran) kanssa matkaan.

Nauvon satamassa. Ja mihinkäs se Siiri...?

No siinä!

Lauttamatka oli aika tuskallista, kun lapset olivat tietysti innoissaan merestä ja halusivat jatkuvasti rampata laivan kannella ja sitten taas alakertaan leikkipaikalle. Eltsu lymyili jo tuohon aikaan kohtalaisen pyöreässä masussa. Neljän ja puolen tunnin merimatkan päätteeksi olimme perillä.


Saari tuntui suuremmalta kuin olin kuvitellut ja oli keväisessä karuudessaankin aivan ihana!
Pojat kävivät viikon saaren pientä koulua ja tykkäsivät todella paljon. Saarella on pieni kauppa, josta kävimme ostamassa ruokatarvikkeita ... ja tietysti karkkia.

Yksin neljän pienen lapsen kanssa matkustaessa on huono puoli se, että liikkuminen on aika rajoitettua. Silmät eivät välttämättä riitä neljään eri ilmansuuntaan hajaantuvan lauman yhtäaikaiseen vahtaamiseen, ja kun on kyse veden läheisyydestä, niin eipä siinä hirveästi uskaltanut rantakallioilla vaellella. Itsekseni en tietenkään päässyt mihinkään. En, vaikka viimeiseksi illaksi sattui se odottamani myrsky ja saaren eteläpuolella olisi nähnyt mahtavia tyrskyjä. Tyydyin vain istumaan illalla talon ulkorappusella ja kuuntelemaan meren pauhua.

Onneksi lähtöpäivänä oli taas tyyntä.

Sen verran tuo viikko kuitenkin paljasti, että ehkei se kuitenkaan pidempään asumiseen olisi yksinhuoltajan paikka. Aika yksinäistä oli.
Alakouluhan saarella on, mutta yläkoululaiset joutuvat viettämään viikot mantereella. Oma seiskaluokkalaiseni tuskin olisi tuollaiseen järjestelyyn taipunut.

Kun olimme lähdössä, saimme tietää, että saarelle on muuttamassa kaksi suurperhettä ja pienen koulun tulevaisuus olisi taas vähäksi aikaa turvattu. Hienoa!

Kiloklubi

Perjantai-illan kahvakuulajumpassa sattui naapurin rouva mainitsemaan liittyneensä Kiloklubiin, netissä toimivaan laihdutuspalveluun. Kiinnostus heräsi heti, kun kuulin sanan ILMAINEN ja että ohjelma sallii myös herkuttelun. Toimii ilmeisesti samaan tyyliin kuin maksullinen Keventäjät.
Laihdutus ei ole koskaan kivaa ja ajatus niistä keinotekoisen makuisista pussikeitoisista himppasen ellotti.
Niinpä en jumpan jälkeen rynnännytkään ostamaan nutrilettilootaa, vaan ajoin suoraa päätä kotiin liittymään tuohon mainittuun klubiin. (Perustettu jo vuonna 2006..)

Ohjelmaan merkataan aloituspaino, vyötärönympärys, tavoitepaino, päivän aikana syödyt ateriat ja liikunnat. Kone laskee kalorit, kuidun, hedelmien ja herkkujen määrän.
Ihan kaikkia sapuskoja ei sellaisenaan ohjelmasta tietenkään löydä, esim. makaroni-makkaravuoka ei löytynyt listoilta, mutta laitoin lähes samanlaisen makaroni-kinkkulaatikon annoksella menemään. Edistymistään voi seurata  viivadiagrammista syöttämällä päivän painonsa vaikka joka päivä. Aika kannustavaa :)
Iltasella on helppo tarkistaa, salliiko kalorimäärä kenties vielä jotakin pientä naposteltavaa.

Launatai- iltana ei sallinut. Oli ihan hirveä lauantaipussifiilis, eikä sitä ainakaan helpottanut kun agentti söi vieressä sipsejä ja suklaata. Namupussin sijaan hain kaupasta motivaatiolehden, Kg:n. (oli puoleen hintaan) ja ihan hyvä, että hain. Lehdessä oli aika paljon mielenkiintoista luettavaa ja sain hillittyä himoni kerjätä agentilta suklaanjämiä.

Aamulla vaaka näytti melkein kilon vähennystä.

Kannatta siis kurkata kiloklubi.fi =)

Kullat hilloksi

Sen verran on mainostettu tuota kultarahaksi hommaa, että keräsin vanhat ja käytöstä poistuneet helyni inventaariin. Olin jo vähällä lähteä Mikkeliin niitä kauppaamaan, kun KultaRahaksi.fi mainosti lehdessä olevansa paikan päällä romukultaa ostamassa.

Älysinpä sitten vertailla hintoja. Tuo mainitsemani firma maksaa 14k kullasta kaikkein huonoimmin, 10.10e/g. Netistä löytyi esim. Kultapörssi.fi, joka maksaa samasta määrästä 13,00e, Kultatukku.fi 12.05 ja K.A Rasmussen Helsingissä 14,30.
Toistaiseksi parhaan hinnan olen löytänyt MyyKultaa.fi:n sivuilta 15.80e/g.
Se on yli 5e grammalta paremmin kuin halvin tarjous!
Eipä ole epäselvää, mihin miun romuhelyt matkaavat.

Myös hopea käy nyt kaupaksi. Satuin muistamaan, että jossain vintin kätköissä on pari laatikollista hopealusikoita, jotka äitini on joskus isältäni saanut, mutta nimikaiverruksesta huolimatta äitini ei tahtonut entiseltä mieheltään saamia kiluja käyttää, joten lykkäsi ne vuosia sitten minulle. (ja mitähän mie teen lusikoilla joissa lukee Riitta??)
Kaivoin laatikot esiin ja, ylläripylläri, MITÄÄN HOPEAA OLLU! Alpakkaa ovat. Noh, tuskinpa äitini olisi oikeasta hopeasta luopunutkaan...
Lusikat ovat näemmä isäni saamia palkintoja, sillä jokaisen lusikan nurjalla puolella on sijoituskaiverrus. Eri kilpailuista kaikki.

Näillä ei ole siis mitään arvoa. Säilytysrasiatkin taitavat olla kohta arvokkaampia kuin sisältö ;))

Painopainia (Älä lue!)

Pikkusen tuli uudenvuoden tienoilla sivuttua tuota miun painoa... Jälkitarkastus oli lokakuussa ja tammikuussa siihen painoon oli mätkähtänyt viisi muhkeaa lisäkiloa päälle. Kaikki sairaalaan jääneet kilot tulivat siis takaisin. (Siis hei hellöyyy... eikö raskauden jälkeen yleensä pitäisi painon laskea eikä nousta!?)
Suklaaton tammikuu ei pudottanut painoa yhtään. Liikunnan lisäys on ollut tuskallisen vähäistä.

Sitten tämänaamuiseen järkytykseen. Tein painoindeksilaskelman. U-uuh. Kehtaako tätä edes kertoa.. Toisaalta näkyyhän se päällepäinkin... Indeksi oli 30,5 joten tulos on MERKITTÄVÄ LIHAVUUS.

Joo, kyllä merkitsen!!! Otsaani voisin merkitä lukemat mustalla markkeri- tussilla sillai väärinpäin, että kun peiliin katsoo, niin varmasti sattuu silmään. Lisäksi voisin merkata jääkaapin oven ja kuivamuonakaapit myös.
Hitto, nyt merkkaillaankin pinsupojan kanssa kilpaa! Ärh!

Mikään pilkunviilaaja en ole viime vuosina näiden painoasioiden kanssa ollut ja nykyään pikkasen ärsyttääkin sellaiset hoikat naiset, jotka tuskailevat suureen ääneen muutaman mukamas ylikilon kanssa. Samanlainen tuskailija olen ollut aikanaan itsekin ja ymmärrän kyllä, että pienikin painonlisäys voi harmittaa kun ei tunne viihtyvänsä omassa kropassaan, mutta jotain rajaa sentään. Jos painaa 53kg ja lihoo kilon tai pari, niin näkyykö se ulkopuolisille missään?? Ainakin itseään lihavammassa seurassa voisi älytä olla tyytyväisenä hiljaa. (Joku satakiloinen saattaisi tietty nyt huomauttaa minulle, että olehan nyt vaan itse hiljaa siinä)

Meitä naisia on kahdensorttisia tuon pyylevyyden suhteen. On niitä, jotka näyttävät kauniilta pyöreinäkin ja sitten on niitä, jotka lihoessaan rumenevat. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan.

Kouluterkkari sanoi minulle yläasteella, että älä päästä painoa yli 55 kilon, sillä silloin alkaa läskistyminen. Olihan se sitten karmea paikka, kun tuo lukema kolmella kilolla ylittyi... Kokkikoulussa (ehkä ymmärrettävästä syystä?..) painoa tuli taas muutama kilo lisää. Ensimmäisen raskauden alussa painoin 62 kiloa ja tunsin itseni lievästi ylipainoiseksi. Toisen lapsen jälkeen 69 kiloisena piipahdin muutaman kerran painonvartijoissa. Neljännen lapsen jälkeen sain vielä vaakaan lukeman 63, mutta siitä lähtien onkin ollut  pelkkää sykäyksittäin ylöspäin suuntautuvaa syöksykierrettä.

Nyt on siis saavutettu lopullinen pohja ja tästä ei voi suunta olla enää kuin... öh, alaspäin. Johonkin se on painoraja vedettävä ja tässä on nyt minun tympiintymispiste.
Laihdutustieto on kyllä hallussa, ihmedieetteihin en turvaudu. Sen verran kuitenkin nyt harmittaa, että kikstartin aion ottaa "muutamalle" ekalle kilolle ja ostan viiden päivän nutrilettilootan. Viimeksi kun yritin turvautua laatikkolaihariin, niin söin siitä paketista vaan ne suklaapatukat...

Ehkä tämä asian julkistaminen auttaa minua pysymään paremmin ruodussa. Joku tämän kiellosta huolimatta kuitenkin lukee ;)) ja toivoisinkin jonkun vähän piikkarilla potkaisevan, jos täällä meinataan löystyä.

Tavoite siis 65 kiloa, joka on painoindeksini normaalipainon yläpäässä. Se riittää minulle.
Ensimmäiset viisi kiloa häädetään rajusti, pakko päästä vauhtiin. Seuraavia kymmentä sulatellaan sitten hitaammin, vuoden loppuun mennessä. Kokonaispudotus siis 15 kiloa, kun lähtöpaino tänään 80 kg... Huh.

Kökkökokittaa

Eilisessä Länsi-Savossa oli turinaa suomalaisten ruuanlaitosta.

Löysin minä jutusta itsenikin ;)

Lohduttaa se vähän, että joitain muitakin kypsyttää...

Ei vaan ruuanlaitto kiinnosta. Reseptien helppous ei tätä maatuskaa auta yhtään. Kyökkikirjastossani on tuhansia reseptejä ja netistä löytyy aina lisää. Olen kokeillut ruokalistan tekoa kotioloihin ja pah! Tökkiitökkii.

Lapset olisivat tyytyväisiä makaronilaatikko-nakkikastike -linjaan, mutta itseäni ainainen jauheliha-kananfilesuikale-makkarapakettiralli kyllöittää. Kun kokeilen jotain uutta, tulee yleensä marinaa ja pöperö jää jääkaappiin näivettymään.

Uuh. Toivottavasti tämä on vain jotain väliaikaista ja menee pian ( tai edes joskus) ohitse.

Iik!!!

Justiinsa, kun pari tuntia sitten sain edellisen postauksen valmiiksi tyytyväisenä siitä, että siperianunikkoviljelmä ja tuoksuherneet sentään säästyivät tsunamilta, niin kuljinpa tämän ohi...

Tuoksuherneet

Syöty poikki ja vähän kuopsuteltukin. Kissa perrr....!!!

Noh, näistä luonnottomista mullistuksista ei voi syyttää kuin itseään.
Mitäs menin ottamaan kasvihuoneen kuomun irti... mitäs päästin kissan alakertaan... mitäs en vahtinut lapsia kasteluhommissa... mitäsmitäs...

Hävityksen kauhistus

Eilen:

"Äitii! Sun kukat kuolee kun niillä ei ole vettä. Saadaanko me kastella ne?"
" Joo, mutta älkää kastelko liikaa"

Tänä aamuna:

Kesäleimu

Nyyh.

Ou däääm

Agentti lähti ilmeisen kiireellä työhommiinsa, koska koira jäi ulkoiluttamatta.
Aamuherätys minulle oli siis jälleen kikkarat olkkarin matolla a'la pinsupoika.
Eltsu on valvottanut pari yötä potiessaan ensimmäistä kunnon nuhaansa. Neiti on todella kärttyinen, eikä viihdy itsekseen lattialla yhtään.

Siiri 4 vee

Siirillä on 4vee synttäripäivä, ja parahti ressukka itkuun,
kun meille ei tule tänään ketään vieraita.
Vettä vihmoo ja piha on pelkkää jää-vesi liukumarallaa.
Mahtavaa maanantaita siis vaan kaikille.

Eilen oli 11v poitsun kaverisynttärit. Tämä mutsikka on nyt ihan vakuuttunut, että tulevaisuuden suunnitelmat eivät liity mitenkään leipomiseen tai ruuanlaittoon.
Mitä suuremmaksi meillä on perhe kasvanut, sitä pienemmäksi on käynyt kaikenlaisten juhlien pöytätarjottavien valikoima. Seitsemän sortin kattaukset ovat muisto vain.
Tiedossa oli, että synttäreille tulee muutama erikoisruokavaliopoika. Laktoositon, vähälaktoosinen, sekä yksi, jolla on keliakia.
Lauantai-iltana olin vääntänyt kakun vähälaktoosisesta kermasta keliaakikolle sopivaan pohjaan ja leiponut laktoosittomia, gluteenittomia pipareita. Sitten tuli poika ja sanoi, ettei sillä kaverilla kyllä mitään keliakiaa ole, vaan kananmuna-allergia ja sitäpaitsi hän tuo omat eväät. A-ha, okei.
Sunnuntaiaamuna leipasin englantilaisista mokkapaloista laktoosittoman version ja tein vielä "normi-ihmisille" kinkkutäytteisiä kerrosvoileipiä. Lisäksi oli kaupasta ostettuja pipareita ja sipsejä.

Juhlapöydässä laktoosittomalle pojalle selventäessäni mitä hän voi syödä, tajusin, että ei halavattu! Leivoinhan mie toki ne mokkapalat laktoosittomasta margariinista, mutta maito oli kyllä ihan tavan kevytmaitoa... Kökkökokki oli tehnyt salakavalan iskun. Tällanen perhanan lahopää mie olen.
Laktoositon poika ei voinut syödä siitä pöydästä muuta kuin niitä gluteenittomia pipareita, jotka oikeesti ja suomeksi sanottuna maistuivat sahajauhoille. Kyllä nolotti.

Akka käy 3,5 vuotta kokkikoulua ja tässä on tulos.