Hyvää Uutta Vuotta! Ja varokaa keppejä...

Näin uudenvuodenaattoina tulee aina mieleen eräs kummallinen sattuma. Olin 16-vuotiaana vastaanottamassa uutta vuotta Kouvolan kaupungintalon edustalla. Raketit paukkuivat ja porukkaa oli paljon. Seisoskelimme siinä ringissä kavereiden kanssa ja mieleeni tuli ajatus, että on se ihme, kun noita raketteja lähtee niin valtavasti, niin miten kauas ne kaikki kepit oikein päätyvät, kun niitä ei sada ihmisten niskaan?
Sitten katsoin taivaalle ja sieltä se oli tulossa. Kepakko, ja tasan suoraan meitä kohti. Ehdin varoittaa kavereita ja väistimme alta pois. Siihen se mäjähti missä olimme seisoneet. Minuunko tuo oli tarkoitettu osuvaksi, mene ja tiedä, mutta ikimuistoinen tapaus tuo oli.

Siitä lähtien olen kävellyt uudenvuodenaattoina ulkosalla niska vähän kyyryssä... ;)

Vanhemmalle koirallemme on tulossa taas tuskainen yö. Unna on ihan mahottoman paukkuarka. Edellisessä asuinpaikassamme sillä oli hermot riekaleina monta kertaa vuodessa, kun sotaharjoitusten äänet kuuluivat lähistöltä. Nyt tein havainnon, että se pelkää myös kameraa..

Mie ite alan valmistautumaan huomenna alkavaan suklaansyöntilakkoon. Aika hyvällä mallilla on kätköjen tyhjennys, oikeestaan enää mitään ei ole jäljellä.

Tyhjää.. (niisk..)

Turhamainen, miekö?

Joka yö, aamu ja päivällä monta kertaa. Siinä se riivattu minua risoo, vessan peilissä. Katse osuu joka kerran aina siihen ja sitten mietin millä sen saisi piiloon. Parasta olisi jos sen saisi katoamaan kokonaan. Juonne, uurre, kuru, kanjoni. Kamala otsakurttu.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana se on pahentunut huomattavasti. Nassun pyöristyminen ei ole saanut sitä silenemään, päinvastoin, nyt sillä on enemmän reunoja. On rasvattu ja hierottu. Ei vaikutusta.
Leikkasin otsatukankin, että sitä saisi edes vähän piiloon. Pahaksi onneksi otsan hiusrajalla on pyörre, joka heittää hapsut sivuun ja taas se on näkyvillä. Tökkiihän se, kun näyttää vihaiselta silloinkin kun ei ole vihainen.

Botox ja Restylane. Hävettää tunnustaa, että niistä minä haaveilen. Saisipa kurttu kyytiä!
Valitettavasti niihin aineisiin jää kuulemma koukkuun. Ei ruumiillisesti vaan henkisesti. Vaikutus kun ei kestä kuin muutaman kuukauden ja siinä se kurttu sitten taas on. Mutta silti, jos saisi kokeilla... edes kerran...

Minun lempiväri on valkoinen. Tämä oli siis pakko saada, vaikka vanhaakaan ei ole vielä loppuun luettu..
Vihkiraamattu. Kultareunat ja kaikki. Ihana. Tilasin sen, kun en sitä näemmä muulla konstein saa..

No heh, oikeesti, tämä oli alennuksessa, 16,90 ja minun vanhassa pipliassa ei ole apokryfikirjoja, niin että tarvettakin oli :)

Rapinaa ja riipaisu

Meillä on hiiri. Heräsin yöllä sellaiseen jyrsikseen, ettei voi erehtyä. Siellä se jossain seinän välissä rapelsi. Äänet loppuivat heti kun nousin ylös asiaa tutkimaan. Söpöläistä ei näkynyt. Kun kävin takaisin nukkumaan ja olin hetken hiljaa, rapinaa kuului taas.
Tämä oli jo toinen havainto. Noin viikko sitten heräsin makkarissa (Nyt siis sattuneesta syystä nukun kirjastohuoneessa..) samantyylisiin rapinoihin, mutta silloin en vielä ollut asiasta ihan varma.
Kissojahan meillä on vaikka muille jakaa, mutta ne "nukkuvat" yläkerrassa. Muuten ei ihmiset saisi nukuttua, kun seitsemän kahjokattia saa aamuöisen saalistusleikkisäkärin. Vauvaa ja kissoja ei muutenkaan kannata jättää samaan huoneeseen.

Toinen pikku jyräys tuli ihmisosastolta. Kotkan sairaalasta soitettiin, että altzheimer- isäni (kts. Unhoitus) siirretään vuodeosastolle. Hoitaja kysyi, koska olin viimeksi käynyt isääni katsomassa. Taas selittelin, että ei olla oikein tuttuja keskenämme. Sitten hoitaja kertoi vähän isäni tilasta ja myös sen, että toissailtana olivat jutelleet (sen minkä isäni nyt pystyy juttelemaan) ja silloin oli isäni saanut sanottua, että hänellä on tytär... Muistaa siis minut vielä.
Itku tuli.

Kohta poksahtaa

Mie varmaan halkian ihan kohta. Suklaata on nyt mennyt siihen tahtiin, että ittiäänkin jo hirvittää. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun en ole rynnännyt kauppaan heti joulun jälkeen puolen hinnan suklaan perään. Paras pysyäkin ihan vaan kotosalla, niin ei tule vahingossa sorruttua, kun ne seireenit hyllyssä hoilottaa.

Kirkkoon en ehtinyt koko jouluna, mutta joku sisäelin vasemmalla puolella on huutanut hoosiannaa senkin edestä jo monta päivää. Mahtaisiko olla insuliinin jatkuvaan eritykseen kyllästynyt haima. Yhtenä yönä oli ihan pakko kaivaa oikein lääkärikirja esille...

Burp...

                                          

Joopajoo joulu juu

Eipä kehumista kuulumisissa. Plaah. Minu elämä on näköjään koko ajan yhtä kriisistä toiseen hyppelyä. Missä on se auvoisa tasapaino ja harmonia? Missä?!!

Aatonaattona puhkesi kuusikriisi. Viime vuonna hyväksi havaitut edukkaat pihtakuuset oli Mikkelissä loppuunmyyty. Mäntyharjussa ei minkäänlaista kuusimyyntiä. Jo pukkasi ahistuksen päälle.

Aattoaamuna tontinrajalla yksinäisenä törröttänyt näre sai kirveestä. Sitä sitten sahailtiin sopivaksi latvasta ja kannasta. Kauhia rohjake ei tietysti pysynyt pystyssä onnettomassa kuusenjalassa vaan kattoon piti lopulta ruuvata koukku ja tukea kuusi siihen. Harva se on ja kariseva, hajukin ihan outo...

Mutta kuusi pitää olla ja nimenomaan aito sellainen. On meillä tyttöjen huoneessa valkoinen muovihörsäke ja tilasin minä hoppuhallista semmoisen ison vihreänkin törröttimen kakkoskuusen virkaan, mutta se oli rikki, joten se lähti takaisin.

Kuusikriisi poiki sitten parisuhdekriisin... Ai että on nyt lämmin ja mukava fiilis täällä...

Nooh, pukki oli ihan paras ja toi mukavia lahjoja  :)

Taisi Siiriä vähän jänskättää..

Kipunointia

Ahihii, autsautsauts ja oijoijoijoi! Valittaa täällä hän, eli minä. Selkä, tuo tahdostani riippumaton ruhonosa, teki taas eilen tempun ja nyt köpötellään jälleen kuin kökkö pöksyssä. Valmistele tässä nyt sitten The Joulua. Vauvan kantelu on todella tuskallista, samoin kaikenlainen kumartelu.

Onneksi tuo minun sweet sixteen-tytär on lomalla täällä kotosalla, voi käskyttää edes vähän apuja.
Kolme päivää mie oon sille jäkättänyt opiskelun merkityksestä, ei meinaan ollut typsyn todistus sieltä priimaosastolta päinkään. Uhkasin irtisanoa opiskelijakämpän, tytär uhkasi lopettaa siinä tapauksessa koulun kokonaan. Rähinän päätteeksi nappasin tietsikan ja puhelimen kaniin, jolloin tytär karkasi paikalliselle abc:lle. Minä hain tipusen kotiin.

Täällä on ollut siis vähän jäätävää tunnelmaa muutenkin kuin sään puolesta. Voi kurjuus kun nuo lapset kasvaa.

Joskus tulee sellainen tunne, että voisi ryömiä maan koloon, sirotella tuhkaa päällensä ja itkeä ittensä ihan ruvelle. Vanhemmuus on välillä ihan kamalaa. Vertaistuki olisi ihanaa, mutta minun ystäväpiirissä ei ole montaa murkkuikäisen vanhempaa ja toisaalta niissä perheissä on niin hyvin kasvatetut lapset, ettei ongelmia ole.

Yhden lohdun olen löytänyt. Riikka Juvonen on kirjoittanut kirjan Kirjeitä Marialle. Sitä kun lueskelee, niin ei tunnu enää ihan niin kamalalta.

Simahdus

Lohtukirja

Hei, täähän on paratiisi!

Länsi-Savo -lehdessä oli perjantaina tilastotietoa etelä-savon kuntien verotuksesta. Maakunnan keveimmän verotuksen vuoksi kotikuntamme Mäntyharju mainitaan veroparatiisiksi. Niin että unohtakaa liihtenstainit ja keimänsaaret ja muuttakaa tänne!

Täällä on myös Suomen toiseksi suurin puukirkko. Kyllä mahtuu.

Mäntyharju on tähän mennessä vuotta saanut 12 asukasta lisää. Aika huimalta tuntuu, että tuosta luvusta kahdeksan tulee meidän perheestä...

Mikäpä siis täällä männyn alla köllötellessä, käpy selän alla ;)

 ja o-ou,  tätä menoa on kohta taas yksi paratiisin asukki lisää... 

Maan päällä paikka yksi on

Tänään kävin meidän perheen tyttöporukan ja vanhimman pojan kanssa katsomassa mummua. Mummu on 87-vuotias ja asuu yksin aika keskellä ei mitään. Pappa lähti taivaan kotiin keväällä 2006, 87-vuotiaana.

Papan viimeiset vuodet toimin hänen hoviparturinaan. Sinä viimeiseksi jääneenä pitkäperjantaina olin lasten kanssa mummolassa. Pappa otti pitkät päikkärit tuvan sohvalla ja heräsi juuri ennen lähtöämme. Meillä oli jo kiirus siskonpojan synttäreille. Pappa pyysi hiustenlekkausta, mutta sanoin tulevani uudelleen kahden viikon kuluttua, kun minulla olisi pidempi vapaa. Pappa siinä vähän mutristeli. Kunpa olisin tajunnut, että silloin tuli etiäinen. Sanoin mielessäni, että et sinä nyt sitä ennen kuole.

Papalla oli aina tapana saattaa lähtijöitä autolle. Muistan, miten vielä auton taustapeilistä katsoin portaiden edessä seisovaa ja meitä katseellaan saattavaa tummaa hahmoa. Seuraavana keskiviikkona tuli suuri suru. Tuki ja turva oli poissa. 

Paljon on elämä riepotellut. On ollut muuttoja paikasta toiseen ja rikkonaista perhe-elämää. Aina on kuitenkin ollut yksi paikka, joka on pysynyt paikallaan ja jonne on aina ollut tervetullut. Mummola. Siellä maalla.

Nykyisin mummolaan ei kuitenkaan voi mennä niin usein kun haluaisi. Matka on pitkä. Aina pitää myös varmistaa, ettemme satu sinne samaan aikaan synnyttäjäni kanssa. Kylmä sota ei ollut mitään tähän verrattuna. Nyt jäätyy helvetti.

Traktori ilman isäntää

Vilja-aittakin on tyhjillään

Joku tästä on vielä kulkenut...

Mummolan taivaan kuu

007 Rakastettuni

Minun Mies on agentti. Juu-u. "Sinne plokiis, et sitte kirjota mitään, missä miä oon töissä ja koska. Turvallisuussyistä." No, mitäpä minä tähän sitten muuta voin kirjoittaa, kun että olkoon sitten salainen agentti. Sillä on semmoiset hommat, että välillä se jättää minut viikoksi tänne itesekseni lasten kanssa "huilaamaan". Nyt on justiinsa semmoinen viikko meneillään.

Taidetaan olla sitten agentteja molemmat, meillä kun on vielä toistaiseksi sama suuri työnantaja... Kohtaamisemmekin oli sellainen suuri työtapaturma. Siinä tanner tömisi ja aitaa kaatui. Vuosien varrella on ollut myrskyä ja tyventä. Kerran ollaan erottu ja sitten palattu.

Mies sanoi lukevansa tätä minun blogia siellä yöllä päivystäessään. Oli näyttänyt myös toiselle agentille. Kröhöm... terveisiä.

Nytpä voinkin Miehelle tätä kautta kertoa, että semmoinen puolalainen taiteilija kävi taas ovella. Itse asiassa se kerkesi jo kuistille sisään, pojat kun tunnetusti jättävät ovet perässään auki. Ajoin sen pois ja laitoin oven lukkoon. 

Mies tykkää minun lisäkseni Jenni Vartiaisesta. Tässäpä siis terveiset Jenniä mukaellen.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on, leiki hetki hänen kaljullaan ...
 Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin,
 kerro häntä ootan yhä vaan."  ;)

Lääkärireissu

Puuh, nyt väsyttää niin, ettei mitään tolkkua. Ja kun oikein väsyttää, niin viluttaa ja nälättääkin enemmän. Kätköt on tyhjät... Eltsu heräsi kolmen aikaan yöllä syömään ja sen jälkeen en saanut unta kun vasta puoli tuntia ennen aamun herätystä. Taas tuli normaaliin tapaan kaikesta varautumisesta huolimatta pikkuisen kiirus. Ei ehtinyt edes auton ikkunoita raappaamaan ja niinpä Kosla halkoi aamuista pakkasilmaa Mikkeliä kohti uusi tuulilasi kuurankukista kimmeltäen.

Ensin menimme labraan ja Elliannalta otettiin Helsinkiin asti analysoitavaksi menevä verikoe. Näytteenotto meni itkuttoman hienosti ja tulos tullee noin kolmen viikon päästä. Yhdeksältä oli lääkärin vastaanotto, tai siis lääkärien, kun heitä oli siellä tällä kertaa ihan kaksin kappalein. Lisäksi paikalla oli fysioterapeutti.

Niinhän siinä sitten kävi, että pientä vikaa löytyi. Eltsun oikea käsi ei toimi ihan yhtä hienosti kuin vasen. Kun tarjoaa lelua, niin vasen käsi sen useimmiten nappaa ja oikea käsi on myös enimmäkseen nyrkissä. Myös kyynärnojaasento jää liian matalalle.
Kättä aletaan nyt jumppaamaan fysioterapeutin ohjastuksella kerran viikossa kymmenen viikon ajan.
Helmikuussa on seuraava neurologilla käynti ja jollei käsi ole siihen mennessä petraantunut, niin diagnoosiksi pätkähtää cp-vamma.

Sitä oon tässä ihmetellyt, että onkohan minussa jotain vikaa, kun asia ei huoleta minua juuri ollenkaan. Tyttö vaikuttaa kaikin puolin ihan normaalilta ja on tyytyväinen ja iloinen vauva. Pieni käden motoriikkahäiriö on pientä sen rinnalla, mitä kaikkea muuta olisi voinut käydä. Kuka tässä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Edes omien lastensa elämää.

Noh, kirurgiksi ei Eltsusta ehkä tulevaisuudessa ole, joten siinä kohtaa tämä mamma joutuu suunnittelemaan pienen tulevaisuutta uudemman kerran ;)

Ihan vaan tämmöistä

Tänään oli Sisun 5vee ja Elliannan 4kk lääkärineuvolat. Tää unohti neuvolakortit kotio. No eipä tuo haitannut, eikä sekään, että poitsu oli lirauttanut pöksyt märäksi... Hyvässä kasvussa ovat molemmat. Sisu on oppinut ärrän ja siitäkös lääkäri innostui kyselemään, että mikäs oli se sana, jolla ärrä pärähti, hänellä itsellään kun tuo sana oli ollut koira. Sisu päräytti pienen ujostelun jälkeen, että "karrrvaperrrse".

Itse kävin ottamassa pienet säteilyannokset hammasröntgenissä. Jo kolmannen kerran kuvattiin hampaat saman asian takia. Ihmetyttää, miksei röntgenkuvia voi tilata edelliseltä paikkakunnalta, vaan aina otetaan uudet.
Vähän naurattikin, kun röntgenhoitaja kysyi, että "Niin, kai sinulla on omat hampaat?"... No ei hemmetti kun papalta perinnöksi saatuja tekareita tässä lähdin huvikseni kuvauttamaan!
 
Huomenaamulla on Elliannan neurologi Mikkelissä ja meille tulee taas lastenhoitaja siksi aikaa. Kuten arvata saattaa, niin loppupäivä on kulunut täällä rapiasti "vähän" siivoillessa.

        Meidän perheen pukkiarmeija. Eivät taida ressukat tietää, että taistelu on turhaa...

Niin kaunis, mutta..

Aamu alkoi taas kissanpissojen siivouksella. Ei siinä mitään jos ne pissat olisi siellä missä pitäisi, eli kissanvessoissa. Vaan kun ei. Meillä asuu tavoiltansa turmeltunut kissaprinsessa.

Tällä hetkellä lirut löytyvät yläkerran tietyltä rappuselta ja yhden kissanvessan edestä. Ei auta, vaikka vessan siirtää siihen, mistä pissat ovat löytyneet. Silloin pissataan siihen, missä vessa ennen oli. Eikä auta vaikka vessoja putsaa ahkerasti ja niitä on useita, niin hiekkaisia kuin pellettisiä. Eri hiekkalaatuja on kokeiltu ja kissa on leikattu. Ei virtsatietulehdusta. Jos karkoteaineita ruikkii, niin lirupaikka vaan vaihtuu. Myös tanakampaa jätöstä löytyy silloin tällöin.

Välillä voi mennä muutama päivä, jopa viikko, että kissa onkin pysynyt kuivana. Sitten taas repsahdus. Kaikki muut kissat ovat kyllä ihan siistejä, mutta tämä yksi on jotenkin viallinen. Yli kaksi vuotta tätä on nyt katseltu... ja haisteltu. Ihan pennusta saakka.

Kissanpissaa on tässä huushollissa jynssätty ihan kyllästymiseen saakka.
Yhden sohvakaluston jouduin heittämään pois, kun hajua ei saanut lähtemään enää millään. Nykyisin emme kissoja olohuoneeseen edes päästä. Melkein viimeinen pisara oli, kun ödöörit oli käyty heittämässä vauvalle ostettuihin uusiin vaunuihin. Silloin meinasi tämän mamman päästä verisuoni poksahtaa.

Moni olisi tässä vaiheessa mirrin jo nirhaissut. Tässä tulee kuitenkin minun luonne vastaan, kun oon niin herkkä. Aina sitä vaan toivoo, että jospa se nyt siitä. Ja kun se on niin kaunis ja muuten ystävällinen. Nyt alkaa kuitenkin pikkuhiljaa olla omakin usko loppumassa. Uutta kotia sille on taipumuksensa vuoksi turha harkita.

Mennään nyt joulunpyhien ylitse ja katsotaan sitten eläinlääkärin kanssa mikä on mirrin kohtalo.

Tiiteli taateli

Tänään sain viimeinkin lyhennettyä keittiön jouluverhot sopivan mittaisiksi. Hirmuisen kätevää semmoinen silitettävä liimanauha. Jos verhot ekan pesun jälkeen kutistuvat, niin ne saa taas kätevästi sopivan mittaisiksi uudella liimanauhalla tai ompelemalla ne vasta sitten.
Olihan siellä yhden verhon alalaidassa semmoinen ihku ylläri, kun piskuinen piskimme Turpo 4,5 kk, oli merkinnyt verhon omakseen...grrrrr... Mahoton poika nostamaan koipeaan joka paikkaan.
Tekisi jo niin mieli laittaa matot keittiön lattialle, mutta kun sen tietää kuinka niille heti kävisi.

Mummolassa oli aikoinaan aina joulunaikaan taatelikakkua. Lapsena en paljon kuivakakuista piitannut ja muutenkin viime vuosina kuivakakkujen suosio tuntuu olleen aika matalalla. Viikko sitten päätin kuitenkin leipoa elämäni ensimmäisen oman taatelikakun ja härregyy sitä jumalaista tuoksua joka siitä lähti! Tenavatkin kyselivät ihan ihmeissään, että mikä täällä haisee niin hyvälle. Nopeasti se myös tuolta pöydältä pari päivää sitten hävisi.
Tänään leivoin pari uutta. Piti leipoa englantilainen hedelmäkakku, mutta varaamani pikkuinen 5cl:n rommipullo ei oikein venynyt 2dl:ksi. Kannattaisi joskus lukea ohje tarkemmin... ;)

Seiskaluokkalainen lähetti justiinsa viestin, että on vahingossa menossa junalla Kouvolasta Lappeenrantaan kun piti tulla tänne Mäntyharjuun... Jokin sekaannus asemalla. Huhuh. Toivottavasti pääsee pian takaisin Kouvolan junaan ja mummolle. Tulee sitten huomenna kotiin.

Aiemmin päivällä samainen seiskaluokkalainen soitti kotiin, kun eivät mummolasta olleet saaneet isosiskon puhelimeen yhteyttä koko päivässä. Pelästyttelevät mokomat vanhaa äitiään. Isosisko oli nukkunut opiskelijakämpässään pitkälle iltapäivään ja puhelimesta oli sillä aikaa loppunut akku. Mitä lie kukkunut valveilla yön.

Ku halavalla sain

Tänään kävi paikallisessa halpismarketissa oikeen kunnon sulovileenit. Kassajonossa silmäni eksyivät viereiseen ale-koriin, ja ooooh! Siellä oli ihana vaaleanpunainen Baby's First Christmas -pallo vain 50:n sentin hintaan! Nappasin edukkaan söpöyden oitis mukaan. Vasta kun pallo lipui liukuhihnalla kassatädin ohitse, huomasin pallukan kyljessä vuosiluvun 2009...

Väärän vuosikerran pallo sai kyytiä...

Onko Mikkeliin mänijöitä?

Eilenillalla heitin taas reissun Mikkeliin. Kosla jäi sinne yöksi tämänpäiväistä tuulilasinvaihtoa odottamaan. Mies oli niin väsynyt töistä tullessaan, että katsoin paremmaksi mennä itsekseni ja tulla junalla takaisin. Tämä on just näitä maalaispaikkakuntalaisen ongelmia, että kauas on pitkä matka. Takaisin pääsisi vasta 22.04 lähtevällä junalla.
Lasiliike on hieman syrjässä keskustasta ja arvioin, että kävelen sieltä noin tunnin rautatieasemalle. Sieltä käveli vartissa. Tosin mikä tahansa matka tuntuu liian pitkälle kun on kylmä ja vessahätä...

Kylmästä saa syyttää vaan itseään. Pompannapit eivät mene kiinni keskivartalon pönötyksen vuoksi. Tai siis menevät kyllä, mutta jäävät sillätavalla ihanasti pingottamaan. Takkikokoa en suostu suurentamaan, aikomus on tästä vielä sulaa kuin lumiukko. Jonakin päivänä. Keväällä. Ensi vuonna.

Aikaa junan lähtöön oli kolmisen tuntia. Suuntasin kauppakeskukseen. Ovella vastaan tuli iäkäs laitapuolen kulkija, joka tervehti minua iloisesti ja kysyi, että muistanko? Sekunnin  löi päässäni tyhjää, että hä? Kunnes tajusin huonon iskurepliikin.

Harvoin tulee tilaisuutta päästä vaatekauppaan ihan yksin. Saaliiksi ei kuitenkaan jäänyt kuin yksi, yllätyspyllätys, harmaa paita. Mie oon niin junttura näissä vaatejutuissa. En edes muista minä vuonna olisin päässyt kaupoille jonkun makutuomarin kanssa. No saa näiltä omilta teineiltä tietty jonkinlaista kommenttia... Kauppakeskus meni jo kahdeksalta kiinni ja suuntasin matkakeskukselle junaa odottelemaan. Sekin meni kiinni 20.15. Jouduin etsimään jonkinlaisen kahvilan lämmikkeeksi.

Harmitti mennä mihinkään sisätiloihin, kun tukka oli jäänyt vähän huonolle laitolle. Siellä mie sitten istuin  ällömakean lattelasillisen ääressä pipo päässä yli tunnin. Onneksi sattui iltapäivälehdestä silmään Neumannin haastattelu, jossa hän totesi, että ihmisiä on kaikenlaisia jokaisessa sosiaaliluokassa, oli päällä sitten pilkkihaalarit tai jotain parenpaa. Mieluummin minäkin olen syvällinen juntti kuin pinnallinen...öö.. pintti!

Tänään on vielä haettava se Kosla sieltä Mikkelistä. Lopun päivää köyhä viettääkin sitten kyykyssä. Saattapi kyykistely jatkua pitkälle ensi viikkoon.

Ihmevauva

Vauva heräsi yöllä ennen kolmea. Ilmeisesti maitotankkaus oli jäänyt illalla vajaaksi, koska yleensä Eltsu nukkuu 7-8 tunnin yöunia. Tällaista nukkujaa ei ole meillä ennen nähty. Siitä nimitys Ihmevauva... ja siitä, että neiti on selvinnyt aivoinfarktista niin hyvin.

Koko viime kesä meni pilalle synnytystä pelätessä. Juu-u, joitakin ihmisiä on huvittanut kovasti, että kuuden lapsen syntymän ja yhden keskenmenon kokenut äiti voi pelätä synnytystä. Näin se vaan kuitenkin oli. Toivoin, että lapsi kääntyisi perätilaan, jolloin minulla olisi perusteltu syy keisarinleikkaukseen. Pieni toivonpilkahdus kävi, kun vauva  ei vielä kuukautta ennen synnytystä ollut asettunut kohtisuoraan pää alaspäin, vaan oli hieman vinossa. Kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa ultraus näytti kuitenkin asennon olevan ihan niinkuin pitääkin.

Sain korkean ikäni (?!) ja synnytyspelkoni takia vielä yhden ajan ultraan päiväksi ennen laskettua aikaa, ja halleluja! Vauva oli kääntynyt perätilaan! Napanuora näytti olevan kaulan ja hartian ympäri, joten lääkäri totesi ulkokäännöksen liian vaaralliseksi. Suorastaan onnellisena sanoin, että perätilaa en kyllä synnytä. Leikkaus sovittiin seuraavaksi päiväksi.

Sektio meni hyvin ja se oli juuri sitä mitä synnytykseltä odotin. Luukku auki, lapsi ulos, luukku kiinni. Nopeaa ja kivutonta. Syvään hengittäminen vaikeutui jossain vaiheessa, mutta ajattelin sen kuuluvan asiaan. Terve tyttö putkahti maailmaan.

Muutaman tunnin päästä syntymästä vauvan oikean puolen raajat alkoivat kohtauksittaisesti nykiä ja hänet vietiin vauvateholle tutkimuksiin. Aivosähkökäyrä, pään ultraus ja magneettikuvaus paljastivat aivoissa olevan verettömän alueen. Kohtaukset uusiutuivat n. 10 minuutin välein, välillä vaimeina, välillä voimakkaina. Vauvalle aloitettiin epilepsialääkitys ja kohtaukset saatiin sillä loppumaan. Viikko vierähti vauvateholla.

Nyttemmin epilepsialääkitys on lopetettu, eikä oireita ei ole ollut. Pää magneettikuvattiin uudelleen viime kuussa ja ero ensimmäiseen kuvaan oli huomattava. Tyttö on siis toipunut erinomaisesti.  Diagnoosiksi varmistui aivoinfarkti. Vielä ainakin yhden kerran menemme lastenneurologin vastaanotolle ja Elliannalta otetaan uudelleen eräs veren hyytymistekijöihin liittyvä verikoe.

Olemme olleet onnekkaita, todella onnekkaita. Huonomminkin olisi voinut käydä.

Kiitollisena jokaisesta yöherätyksestä: Janita-äippä

Olipa kerran erityisen ihana neuvolantäti

Tämä pikkuvauva-aika tuntuu olevan joka kerran yhtä tunneherkkää aikaa. Neuvolassa on taaskin katsottu vähän huolestuneella silmällä tätä alakuloa. (Tää menee kyl ohi!) Minulla vaan on ärsyttävä taipumus ajoittain pöyhiä näitä ihmiselon eri ulottuvuuksia ihan niitä pohjamutia myöden ja jäädä sinne kuraan sitten kiinni.
Se on sitten niin ärsyttävää, kun neuvolan täti kysyy, että saatko apuja mistään ja hammasta purren sitä vaan yrittää pokkana sanoa, että en, mutta kyllä tässä pärjätään.

Äitini suusta kuultu motto on "Hoida itse kun olet ne tehnytkin." Ja minähän hoidan. Oma mottoni on:" Ei tartte auttaa".

Joskus on  pato murtunut ja sitä on väsyksissä tulvinut neuvolantädille oikein kunnolla.
Kolme vuotta sitten eräs entisen asuinpaikkakuntamme lastenneuvolan täti teki aivan ihanan konkreettisen huolenpidon eleen. Hän toi kotiportillemme viiden litran kanisterin itsetehtyä mehua! Tuo teko liikutti ihan valtavasti. Joku ymmärsi ja välitti. Ihan oikeesti.

Voi kun sitä voisi joskus itse laittaa hyvän kiertämään. Taidanpa lähettää sille neuvolantädille joulukukan.

Liput liehuvat, vaan ei meillä...

Vauva heräsi omassa sängyssään puoli kuuden aikaan aamulla. Syötin ja jatkoimme unia isossa sängyssä. Heräsin uudelleen havaintoon, että jestas sentään, sehän on liputuspäivä! Ulkona oli ihan valoisaa. Rynnin vaatteet päälle ja kaivoin lipun esille. Tenavat olivat jo olkkarissa katsomassa lastenohjelmia. Mitähän se kello mahtaa olla? Jösses, 9.40!!
Jäi lippu nostamatta. Kyllä nolottaa. Viimeksi liputettiin ruotsalaisuuden päivänä ja nyt, vuoden tärkeimpänä liputuspäivänä, meidän salkomme sojottaa tyhjänä.

Ennen tapanani oli itsenäisyyspäivänä ajella mummolaan pappaa moikkaamaan. Nyt ei pappaa siellä enää ole. Muistot kuitenkin elävät.

Tässä tämmöinen tasan sadan sanan krapu -kirjoitus. Tapahtui mummolassa kauan, kauan sitten.

"On kesäinen keskipäivä. Tuvan ikkuna on auki ja verho liehuu hiljalleen tuulenväreen tahtiin. Kaappikello pompottaa puoli yhtä. Pappa köllöttää ruokaperäisillään. Ei se nuku. Minä tyttö potkutan kiikkustuoliin lisää vauhtia. Uskaltaakohan sitä kysyä? Puren huulta. Mitä jos se taas vaikenee, kuten silloin , kun kysyin, että mikä se semmoinen lehmän herumisaika oikein on. Ei papalta voi tuommoisia kysellä, sanoi mummu. Tähän kysymykseen taas ei tiedä vastausta kuin pappa. Ja minä haluan tietää. Kiikkustuoli on täydessä vauhdissa. Papalla on silmät auki, kädet ristissä rinnan päällä. Nielaisen. "Pappa?" Vastaukseksi ynähdys. Kurkussani muljahtaa. "Montako ryssää sie tapoit siellä sodassa?" On hiljaista. Pappa pistää silmänsä kiinni."

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Lasten suusta

Siiri 3,5 vee kuuntelee vieressä, kun iskä vastaa puhelimeen: "No terve Antti!" Puhelun päätyttyä Siiri kysyy: "Ikkä, soittiko sulle se Antti Tuikku?"    ...Ei, ei taida meille Tuiskun Antit soitella... ;)

Ainot vastaan minä 1-0

Tänään tein sen, mitä olin tuumaillut jo pidempään. Menin "rokseissa" kirkkoon. Ettäs kehtasin. Ajattelin, että kun on sanajumalanpalvelus eikä ehtoolliselle mennä, niin oonpa ihan vaan oma itteni. Pidän jalkojani sitten vaikka penkin alla. Selkä ei tällä hetkellä tykkää mistään korkeammista korkosista ja nauhojen sitominenkin on vähän semmoista ährystystä. Ja kun ne roksit vaan on niin hyvät jalassa. Kumma juttu, että joululaulukonserttiin ahdoin kuitenkin nappaskengät jalkaan.

Konsertti oli ihan hyvä, mutta meinasi uni tulla, kun pääsi iltapäivällä itsekseen rauhassa istuskelemaan.

Toinenkin popoihin liittyvä asia putkahti tänään esiin. Miehen veli oli jouluostoksilla ja silmiin oli sattuneet reinot, nuo kaikkien papparaisten unelmat. Siinäpä siis oiva lahjus velipojalle. Sitten putkahti tekstiviesti, jossa tiedusteltiin minunkin koipeliinin kokoa, että josko vaaleanpunaiset ainot pistettäisiin pukinkonttiin...? Siis IIIK! Juntti oon näissä jalkineasioissa ja ylipäänsä pukeutumisessa muutenkin, mutta muuta en nyt sano, kun että onneksi sain viestitettyä, että mitään järkyttävämpää lahjaideaa en kyllä itselleni tiedä. Vaikka muutamaa harmaata hiusta pukkaa, niin "aino-mummukaksi" en vielä ala! ;)

Ihmevauvamme Ellianna täytti tänään neljä kuukautta ja innoissani laiton kattilallisen peruna-porkkanasosetta tulemaan. Unohtuipa tosin, että sauvasekoitin otettiin askastelukäyttöön jo kolme vuotta sitten. Yritin survoa pöperöä muussinuijalla ja sähkövatkaimella, mutta pieniä porkkanapaloja jäi silti. Saapi nähdä meneekö pirpanan kurkusta alas kun päästään maistelua pidemmälle.
Toinenkin muutos on vauvalla tänään edessä. Tähän asti neitonen on nukkunut meidän vanhempien välissä, mutta on viimeaikoina liikkunut öisin niin paljon, että meidän isojen ihmisten nukkuminen on ollut tosi hankalaa. Siispä typy omaan sänkyyn yöksi.

Tuolla se nyt reppana ihmettelee pinnojen takana. Voi pientä...

Unhoitus

Hupsista, vähän kärventyivät torttuset uunissa! Se on tämä kompuutteri semmonen koukuttaja nykyään, että tähän äärelle vähän niinkun unohtuu...

Muisti tuppaa olemaan nykyään muutenkin huononlainen. En tiedä johtuuko se tästä elämänvaiheesta, luonnollisesta "vanhettumisesta" vai joko varhainen Altzheimerintauti antaa merkkejä. Semmoista on meinaan sukurasitteena. Oma isäni joutui reilu vuosi sitten kyseisen taudin takia palvelutaloon, vain 59-vuotiaana. Tauti on edennyt rajuna.

Isäni kohtalo on hieman surkea. En oikein tiedä mitä ajatella koko ukosta. Jonkinlainen säälin läikähdys käy silloin tällöin.

En oppinut koskaan isääni kunnolla tuntemaan. Olin kaksivuotias kun vanhempani erosivat. Äiti meni piakkoin uusiin naimisiin ja biologinen isä ja koko hänen puoleinen sukunsa haihtui taaperoikäisen muistista ilmeisen nopeasti. Yhteyksiä ei siis pidetty.

Ensimmäisen kerran tapasin isäni rippikesänäni. Kaksi kertaa kävin häntä sen jälkeen moikkaamassa. Tuntui aika väkinäiseltä.

Kun sitten sain ensimmäisen lapseni, onnenhuumassa soitin sairaalasta myös isälleni. Yllätyksekseni hän ilostui ja kävi ensimmäisen vuoden aikana jopa kolme kertaa meitä katsomassa. Sitten ei taas moneen vuoteen kuulunutkaan mitään.

Yritin vielä viimeisen kerran jonkinlaista haparoivaa yhteydenottoa vuonna 2004 kun pääsin ylioppilaaksi ja kutsuin isäni juhlaan. Pettymyksekseni hän ei tullut.

Meni pari vuotta. Isäni sisko kutsui kylään ja serkultani sain tietää, että isäni oli sittenkin ollut ylioppilasjuhlassani. Hän oli nähnyt lakitukseni ja ylioppilaspuheeni, mutta jostain kumman syystä lähtenyt kukkapuskan kanssa takaisin kotiinsa...

Kun sitten reilu kolme vuotta sitten olin saanut jo kuudennen lapseni, tätini raahasi  isäni meitä katsomaan. Sen jälkeen isäni jopa soitti minulle pari kertaa. Ihmettelin tätä kovasti ja ajattelin, että taitaa mies pehmetä kun ikää karttuu. Syy selvisi kuitenkin pian. Isäni pyysi minulta rahaa.

Ajoittain tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi, kun en ole käynyt isääni kertaakaan katsomassa. Toisaalta se olisi aivan turhaa, koska hän ei enää edes muista ja kovin vieraaksi ihmiseksi itselleni hänet koen.

Isälläni on ollut kaikki elämän valttikortit käsissään. Oma pieni talo, oma taksi, paikka kunnanvaltuustossa, kirkkovaltuustossa, lautamiehenä. Kaiken hän on menettänyt. Ehkä altzheimer on ollut osasyynä menetyksiin, ehkä tuollainen tauti on kaiken jälkeen armollinen unohduttaja. Kova on kohtalo kuitenkin.

Huh, tulipas tästä nyt tämmöinen, ei niin mukava teksti tällä kertaa. 

Autohuolet ohi (Niinhä mie luulin..)

Tää on nyt niiin onnellinen! Kosla läpäisi katsastuksen! Tietty risasta tuulilasista tuli korjauskehotus ja yllätysyllätys, toinen etuvalo oli pimeä. Etuvalosta himppasen närkästyneenä ajoin suoraan tojotan huoltoon reklamoimaan. Jos kerran justiinsa toissapäivänä olen käyttänyt auton (hinnakkaassa) katsastushuollossa, niin onhan se kohtuullista, ettei nyt ainakaan ajovaloista tule sanomista. Tiskin takana ollut huoltopäällikkö lähti itse välittömästi vaihtamaan lampun. Eipä siis valittamista.

Katsastushinnassa oli aikamoinen ero viimevuotiseen. Kirkkonummella köyhdyin vuosi sitten 85 euroa, nyt Mikkelissä katsastus oli 35 euroa+päästömittaukset huollossa 15 euroa.

Mies sai eilen vinkin merkkiliikettä edullisemmasta lasiliikkeestä ja kävinpä ihan paikan päällä varaamassa tuulilasin vaihdon ensi viikon perjantaille. 655-435= 220 euron säästö.

Pyörähdimme Citymarketissa ja naperotkin käyttäytyivät melkein hyvin koko reissun. Helpottuneena lähdin ajelemaan kotio päin. Matkalla mietin, että jospa nyt olisivat autohuolet vähäksi aikaa ohitse. Sitten muistui mieleen, että ah, ai niin! Ilmastointihan tässä vietävän koslassa ei toimi...

Sen verran hyvällä tuulella kuitenkin olin, että lähdin viemään koulupoikia luistelemaan kauempana sijaitsevalle jäälle. Yleensä olen kaikenlaista turhaa kärräämistä vastaan. Mie en kärrää kun suklaata.Tänäänkin ihan vaan piruillakseni makeisveronkorotukselle toin aika lastin, Ihan kostoksi. Ja kaikki syän ite. Säästän vieraille kaikki pahat, hih. Tulis vaan kovasti vieraita, ei lopu kesken nyt.

Siellä jään laidalla tein nolon huomion, että eihän nää miun pojat osaa luistella. Oli sitä kauhea kattella. Olispa itellä ollu luikkarit mukana, niin olisin näyttänyt lutsit ja muut kaksoiskärkihypyt. Toisaalta kaatuilla voi liukkailla rappusillakin ja ihan itekseen omalla pihalla.

Suklaakello

Vanhin tyttäreni laittoi minulle eilen linkin veispuukin kautta saatesanoin "Tommosen sie tarvisit". Linkki ohjasi mulletoi.comin verkkokauppaan ja sieltä löytyi Suklaaherkuttelijan palkitsemiskello. Suklaat kaadetaan kelloon sisälle ja kello antaa palan tasatunnein. Annostelua voi säätää joko 24h tai vain päiväsaikaan tapahtuvaksi.

Siis minähän oon ihan järkyttävän perso tuolle ihanalle suussasulavalle aineelle. Joskus tulee mietittyä, että onko tämmöinen ihan normaaliakaan. (Ei ole!) En uskalla edes laskea paljonko sitä viikossa kuluu. Kauppareissu on ihan pilalla jollei mukaan lähde edes pientä patukkaa. Kätköjä, tosin lyhytaikaiseksi jääviä, löytyy. Mussuttelen salaa ja toisinaan saatan korvata jopa aterian suklaalevyllä.
Oikeita surmanloukkuja ovat kauppojen tarjoukset "neljä levyä kolmen hinnalla" ja "viisi patukkaa kahdella eurolla." Huh, ei pysty ohittamaan.

Lakkoja olen yrittänyt monta kertaa. Tiedän, että kun jaksaa pari viikkoa olla ilman suklaata, niin jo helpottaa. Aina vaan uudelleen kuitenkin repsahdan. Olen yrittänyt sallia tätä pahetta itselleni, kun en polta enkä juo. Verenpaineet ovat kuitenkin nyt jo sen verran kohollansa, että "jotain tarttis tehrä".

Väsyneenä suklaanhimo on kovimmillaan. Alkusyksystä synnytyksen jälkeen aloitin lenkkeilyn ja suklaanhimo hellitti huomattavasti. Vaan pimeä ja kylmäpä ajoivat possusen takaisin paheidensa äärelle. Taas tietää, mitä uudenvuodenlupauksia täällä annetaan. Ennen joulua on turha yrittää. (huokaus)

Kosla minkä teit

Tänään oli ohjelmassa kärsimysretki Päämajakaupunkiin, eli Koslan huolto katsastuskuntoon. Kärsimyksen reissusta teki se, että olen haluton uhraamaan auton hyvinvointiin lantin lanttia ja kolmen pirpanan kera reissu hikeennytti jo ajatuksenakin. Katsastus painaa päälle viimeistään 2.12, joten nyt oli vaan ihan pakko toimia. Kun autoa ei viitsi säästösyistä säännöllisesti huollattaa, niin jossain vaiheessa se sitten imaisee rahat, että hörpsistä vaan ja röyhtäys päälle. Sitten se tuottamaton peltikanttura vaan muljauttelee ajovalojaan ja miettii, että mitäköhän uutta sitä seuraavaksi keksisi vaatia. Nyt on justiinsa semmoinen aikakausi meneillään.

Kesällä oli pakko ostaa uudet pyörät kun entisillä nastarenkailla oli ajettu jo edellinen kesä nyppimällä nastat pois, ja menipä niillä vielä viime talvikin...(hyvät oli hakkapeliitat!) Syyskuussa ohjaustehostin sanoi itsensä irti.  Akku kösähti lokakuussa. Nooh, nyt marraskuun alussa oli tietty ostettava uudet talvirenkaat. Kun uudet nastat oli saatu alle perjantaina, niin jo sunnuntaina halkesi tuulilasi. Samantien alkoi auton alta kuulua kummaa kolinaa. Kaiken lisäksi Koslan pötsi on juuri sitä mallia johon uusi 95E bensa ei vuodenvaihteen jälkeen käy. Kanttura alkaa vaatimaan kalliimpia rehuja.

Kolinan syyksi paljastui tänään irronnut pakoputken suojapelti. Takalasin pyyhkijän varsi on rikki ja varaosa on tilaustavaraa. En tilannut. Tuulilasin vaihtoa tarjottiin hintaan 655 euroa. EN TILANNUT!! Huoltohommat tänään 183 euroa.

Tällä hetkellä luopuisin Koslasta erittäin mielelläni.

Sijaisautona meillä oli pikkarainen pösö (hmm, aika kiva..) ja tarkoitus oli käydä ensin mäkkärissä murkinalla ja sen jälkeen rismassa ostoksilla. Jatkot rismassa hylkäsin heti mäkkärissä. Tahtonainen 3,5 vee ei tehnyt muuta kun istui leikkinurkassa, veikka ei saanut pelata, vauva hermostui ja itse huitasin täyden tuttelipullon mikron edestä päälleni ja pitkin lattiaa.

Lopun ajan ajelimme pitkin kaupunkia. Takapenkiltä kuuluneesta napinasta huolimatta nautin ihanasta talvimaisemasta.

Hampilekurilla

Wohou, mikä yö! Nimittäin koko yö unta ja herätys aamulla Ihmevauvan tuhinoihin kellonlukemalla 6.45. Illalla ottamani tropit olivat ilmeisen tehokkaita, koska pystyin jälleen kävelemään. Pienen verryttelyn jälkeen ihan normiolo. Siispä imuri käteen ja pikainen siivous ennen lastenhoitajan tuloa. Pyykit pääsivät pahasti kasautumaan eilisen jumin takia ja hätäpäissäni yritin pienentää kekoa edes vähän.
Kumma juttu miten sitä saa virtaa siitä, että tietää jonkun vieraan olevan tulossa. Hävettää sekasotku, vaikka kaikki kyllä varmaan ymmärtävät, että tämänkokoisen huushollin pitäminen ainaisessa tiptop kunnossa on mahdoton tehtävä. Joka ainoan kerran, kun meille on tulossa vieraita, iskee hirveä siivouspaniikki ja kun vieraat ovat jo pihassa, tämä mamma painuu hikipäissään suihkuun. Tänään jäi aamupalakin väliin siivoussätkyn takia.

Vein kolmasluokkalaisen hammaslääkäriin. Käynti oli tärkeä, koska erikoishammaslääkäri käy paikkakunnallamme vain kaksi kertaa vuodessa. Siitä syystä olin varannut lastenhoitajankin. Saisi kerrankin rauhassa kuunnella, mitä tapahtuu ilman, että tarvitsee vahdata kolmea muuta tahoa samanaikaisesti.  Hammasröntgenit oli jo käyty ja muotit tehty oikomishoitoa varten. Vaan kuinkas sitten kävikään! Poika lähetettiin "kotiin kasvamaan" vielä pariksi vuodeksi. Käynti kesti noin kolme minuuttia.

Poika oli ilmeisen pettynyt kun ei saanutkaan rautoja. Olimme yrittäneet puhua hammasraudoista kovin positiiviseen sävyyn, eikä kukaan tietenkään ollut kertonut mikä vaiva oikomahärpäkkeistä voi oikeasti olla.

Käytiin sitten lohdutukseksi ostamassa pojalle uusi reppu, vanhasta kun oli jo vetoketju rikki.

Sunnuntaijumi

Aamuiset lämpömittarilukemat olivat suorastaan jäätäviä. Ulkona -18,7, keittiössä plussaa vaivaiset 14,4. Aamutee oli hörpittävä villapeittoon kääriytyneenä. Keittiömme toinen patteri on poissa pelistä lämmitysmuodon vaihtamisen yhteydessä havaitusta putkivuodosta johtuen. Korjausaikataulu on avoin. Sähköpatterin käyttö edellyttäisi jatkojohdon virittämistä ja siitä taas saattaisi olla seurauksena kärventynyttä koiranpentua. Kääpiöpinseripoikamme kun on vielä nakerteluiässä.

Rääkkäsin koslan tulille ja kurvasin adventtikirkkoon. Ennen olin niitä tyyppejä, jotka jäävät istumaan kirkon peräpenkkeihin. Nykyisin istun mielummin keskemmällä, hyvän näköyhteyden päässä alttarista ja saarnastuolista. Omat ajatukset eivät lähde niin kevyesti harhailemaan ja bonuksena on saanut istua ihan ylhäisessä yksinäisyydessään koko penkkirivin täydeltä.

Tänään viereeni kuitenkin istuutui vieras mummukka. Olin hieman hämmentynyt, koska tyhjiä penkkirivejä oli vielä rutkasti tarjolla. Ehkä hän ei halunnut istua yksin. Minä taas tahtoisin istua mahdollisimman kaukana muista liikuttumistaipumukseni vuoksi. En haluaisi hämmentää tai vaivaannuttaa ketään kyynelehtimisellä.

Nytpä liikuttuikin mummukka. Teki mieli silittää mummukan olkapäätä, mutta enpä kehdannut.

Siinä penkissä nököttäessäni alkoi selkä vaivaamaan. Jouduin jatkuvasti vaihtamaan asentoa ja seisomaan nousut alkoivat olemaan vaikeita.
Kirkonmenojen jälkeen olisi ollut riisipuuroa tarjolla, mutta selkää kipunoi sen verran, että jouduin jättämään väliin. Klo 13 kirkolla olisi ollut joulujatsikonsertti, mutta selkäpä pisti hanttiin niin hanakasti, että jouduin hampaita kiristellen luopumaan siitäkin menosta.

Kävely sattuu nyt niin paljon, että on edettävä kontaten. Kasisatanen tulehduskipulääke ei helpottanut yhtään.

Makoiluksi siis meni tämä päivä.

Arka aloitus

Naperot ja koulupojat lähtivät Miehen mukaan uimahalliin. Vauva nukkuu ja minä tuijottelen vuoroin ulos ikkunasta ja vuoroin tätä näyttöä. Iski itsesensuuri. Miten paljon uskaltaa elämäänsä netissä aukoa? Päiväkirjaakaan ei ole tullut pidettyä sen jälkeen kun äitini luki viimeisimmän ollessani 13-vuotias. Palaute oli aika rankkaa, joten kirjoittelu loppui siihen.
Nyt, kun elämä alkaa olla jo oletetussa puolivälissä, hieman harmittaa, että niin iso pala omaa historiaa on jäänyt taltioimatta. Onhan tietysti valokuvat, mutta muu onkin sitten vain huteran muistin varassa.
Eilisen ja toissapäiväisen piparkakkutalosession jälkeen tekee mieli ottaa vähän rauhallisemmin. Koululaisilla oli myyntipöytä kylän joulunavauksessa ja lupauduin leipomaan kolme piparimökkiä. Mikä kärsimys! Alter egoni Kökkökokki ilmaantui paikalle eikä mikään tietenkään tahtonut onnistua. Palat vääntyilivät uunissa, koristelut suttasivat ja liimaukset menivät vinksin vonksin. Olivat ne ihme kyllä kaupaksi menneet.
Tänään onkin sitten ollut hieman tekemättömämpi päivä. Kökkökokki tosin jatkoi piinaamistaan ja unohti munat mureketaikinasta. Tuli vähän höttöä...