Hupsista, vähän kärventyivät torttuset uunissa! Se on tämä kompuutteri semmonen koukuttaja nykyään, että tähän äärelle vähän niinkun unohtuu...
Muisti tuppaa olemaan nykyään muutenkin huononlainen. En tiedä johtuuko se tästä elämänvaiheesta, luonnollisesta "vanhettumisesta" vai joko varhainen Altzheimerintauti antaa merkkejä. Semmoista on meinaan sukurasitteena. Oma isäni joutui reilu vuosi sitten kyseisen taudin takia palvelutaloon, vain 59-vuotiaana. Tauti on edennyt rajuna.
Isäni kohtalo on hieman surkea. En oikein tiedä mitä ajatella koko ukosta. Jonkinlainen säälin läikähdys käy silloin tällöin.
En oppinut koskaan isääni kunnolla tuntemaan. Olin kaksivuotias kun vanhempani erosivat. Äiti meni piakkoin uusiin naimisiin ja biologinen isä ja koko hänen puoleinen sukunsa haihtui taaperoikäisen muistista ilmeisen nopeasti. Yhteyksiä ei siis pidetty.
Ensimmäisen kerran tapasin isäni rippikesänäni. Kaksi kertaa kävin häntä sen jälkeen moikkaamassa. Tuntui aika väkinäiseltä.
Kun sitten sain ensimmäisen lapseni, onnenhuumassa soitin sairaalasta myös isälleni. Yllätyksekseni hän ilostui ja kävi ensimmäisen vuoden aikana jopa kolme kertaa meitä katsomassa. Sitten ei taas moneen vuoteen kuulunutkaan mitään.
Yritin vielä viimeisen kerran jonkinlaista haparoivaa yhteydenottoa vuonna 2004 kun pääsin ylioppilaaksi ja kutsuin isäni juhlaan. Pettymyksekseni hän ei tullut.
Meni pari vuotta. Isäni sisko kutsui kylään ja serkultani sain tietää, että isäni oli sittenkin ollut ylioppilasjuhlassani. Hän oli nähnyt lakitukseni ja ylioppilaspuheeni, mutta jostain kumman syystä lähtenyt kukkapuskan kanssa takaisin kotiinsa...
Kun sitten reilu kolme vuotta sitten olin saanut jo kuudennen lapseni, tätini raahasi isäni meitä katsomaan. Sen jälkeen isäni jopa soitti minulle pari kertaa. Ihmettelin tätä kovasti ja ajattelin, että taitaa mies pehmetä kun ikää karttuu. Syy selvisi kuitenkin pian. Isäni pyysi minulta rahaa.
Ajoittain tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi, kun en ole käynyt isääni kertaakaan katsomassa. Toisaalta se olisi aivan turhaa, koska hän ei enää edes muista ja kovin vieraaksi ihmiseksi itselleni hänet koen.
Isälläni on ollut kaikki elämän valttikortit käsissään. Oma pieni talo, oma taksi, paikka kunnanvaltuustossa, kirkkovaltuustossa, lautamiehenä. Kaiken hän on menettänyt. Ehkä altzheimer on ollut osasyynä menetyksiin, ehkä tuollainen tauti on kaiken jälkeen armollinen unohduttaja. Kova on kohtalo kuitenkin.
Huh, tulipas tästä nyt tämmöinen, ei niin mukava teksti tällä kertaa.
Tämä on just tätä kirjottamisen plussaa: kun lähet kirjottammaan, sulla on tortut mielessä. Vaan sitten pulpahtaa jostain sisältä se tärkeä asia, mikä pitää saada jäsenneltyä itselle ja samalla sen jakaa kuuntelijoille. Kuuntelemistahan tämä toisten blogien lukeminen oikeastaan on.
VastaaPoistaJust näin, Sirkku! :)
VastaaPoistaTulin lukemaan tämän uudestaan nyt kun kirjoitit tuosta sairaanhoitajan yhteydenotosta.
VastaaPoistaTämä asia liikutti minua jo silloin ensi kerralla, mutta en tiennyt mitä kirjoittaa.
Enkä oikein vieläkään tiedä.
Oma isäni kuoli minun ollessani 1v3kk ikäinen, muistikuvia ei tietenkään ole. Äiti kuoli ollessani 4v, ainoa selkeä muistikuva on että Hän ei nouse antamaan vettä, oli yö ja Hän makasi lattialla kuolleena.
Voi kuulostaa surkealta, mutta tunteitani en muista.
Meidät lapset adoptoitiin, kaikki eri perheisiin. Ei ollut muistitukea heistäkään.
Nyt minulla on elettyjä vuosia yli 60, vieläkin
monessa elämäni vaiheessa ja tapahtumassa, toivon että voisin jakaa niitä heidän,vanhempieni ja sisarusteni kanssa.
En oikein tiedä mitä halusin jakaa kanssasi, kenties sen että jotkut asiat vain tapahtuvat
teimmepä tai tahdoimme sitä tai emme.
Kenties sinunkin osasi on "orvon", eihän ole enää mitään tehtävissä suhteessanne.
Huolehdi kuitenkin vielä Hänen eläessään, kenties käymällä Hänen luonaan, ja sano ääneen että annat anteeksi ja pyydä anteeksi, VAIKKA HÄN EI YMMÄRRÄ, SINÄ ET YMMÄRRÄ, uskon että näin toimimalla välinne suoristuvat.
Eikä tarvitse katua mitä kummallisempia asioita sitten kun ei ole yhtään mitään mitä tehdä.
Sinua siunaten arjessasi ja pyhissäsi, rurruisena, kurjana, riittämättömänä ja kuitenkin omaan elämääsi riittävänä.
Tervehtii Marja
Kiitos, Marja, näistä sanoista.
VastaaPoistaMonta kertaa olen miettinyt tuota orpousasiaa, varsinkin sitä, että olisiko helpompi olla sinun tavallasi orpo. Siis saada elää siinä uskossa, että vanhemmat rakastivat ja välittivät ja seuraavat enkeleinä elämääsi tuolla jossain pilven reunalla. Olisiko sitä silloin vähemmän katkera?
Minä myönnän, että se riipii ihan tavattomasti, että isä ei ole minusta välittänyt. Anteeksiantaminen omille vanhemmille on kuitenkin todella työlästä ja vaatii kypsymistä. Lapsillenikin olisin suonut suurisydämiset isovanhemmat. Minulla oli kuitenkin pappa ja mummu on yhä edelleen.
Olen yrittänyt ajatella asian elämääni voimaannuttavana tekijänä. Minusta on kasvanut tietyllä tapaa yhtäaikaa vahva ja herkkä. Tuntosarvet ovat toooodella pitkät.
Olen myös kirjoituksiesi kautta aistinut, että Sinun tuntosarvesi ovat vieläkin pidemmät...
Vai sarvetkin vielä :)
VastaaPoistaMinä itse uskon kyllä siihen että on helpompi olla orpo kuin hylätty. Mutta se toinen puoli, se kaipaus ja TIETO, kaikenlaisten asioiden tieto se on mennyt maan rakoon.
Vaikka olenhan minäkin ollut/tuntenut olevani hylätty. Olin jo reippaasti murrosiässä kun vielä olin sitä mieltä että kuoleminen, molempien, oli jotenkin tahallinen teko.
Sairauteen kuolivat kuitenkin kumpikin.
Katkeruus, se se onkin vasta peto.
Muitanetko sinä sellaisen Jumalan miehen kuin Aapeli Saarisalo. Minä muistan!
Eeräänä kauniina kesänä 80-90 lukujen taitteessa AS oli Kupiossa käymässä. Olin kuten aina ruokintapuolella töissä. Olin jopa Jumalalle tekemässä ja katkerana, minne hävisi nekin hiet.
Sattui niin somasti että pääsin keittiöstä ennen viimeisiä kahveja, nousin yläkertaan kuuntelemaan, sivulle taakse, katkerana.Olisin halunnut kuulla kaikki Hänen puheensa.
Hän lopetti, käveli sivusaliin taakse ja istui viereeni. ajattelin jo vanhan miehen erehtyneen, mutta ei.
Hän aloitti niin kauniisti puhumalla vain minulle, raskaasta osasta, Martan osasta.
Monesta muustakin minua raskauttavasta asiasta.
Lopuksi Hän puhui/kertoi/saarnasi katkeruudesta:
Katkeruus on pieni kuin kissanpentu, kevyt, suloinen ja niin syliin otettava.
Sitä on niin mukava silitellä ja kuunnella ja kasvatella. Kuitenkin siitä kasvaa peto, aikuisena saatuaan ruokaa ja silityksiä.
Ja se on täysikasvuinen Sinun sylissäsi ja valmiina repimään sydämesi rikki.
Niin tekee katkeruus!
Sen vuoksi Janita minä sanon Sinulle:
älä ajattele hylkäämistäsi,
älä katkeruuttasi,
älä ajattele kypsymistä (ei ihminen kypsy)
älä sure lastesi puolesta, he eivät TUNNE menetystään, siksi eivät osaa surra
ole itsekäs
hylkää katkeruus, sano se ääneen (itsellesi)
Käy Isäsi luona: kun olette kahden, sano että kaipasit enemmän kuin Hän pystyi antamaan
Pyydä anteeksi
Sano että annat anteeksi
Ei näiden asioiden tarvitse tuntua miltään.
Jumalamme antaa Sinulle tunteita sitten kun on niiden aika. Se sanominen on tärkeintä, ITSESI vuoksi.
Voimaantuminen ALKAA kun asiat ovat selvät.
P.S Sarvet on ja puskemiseen mitättömät, aina vereslihalla.
Tämän halusin sanoa Sinulle taas!
Ole Siunattu!
Kerro minulle jos loukkaan näillä puheillani.
Jos sinusta tuntuu ettet jostain syystä haluaisikaan julkaista tätä, pidä tämä itselläsi
Ei minuva siun puheet loukkaa :)
VastaaPoistaJa minä puhuin TUNTOsarvista, siitä kun aistii toisten tunnetiloja ja osaa väistää tai lohduttaa tarpeen mukaan.
AS:ää en tunne, mutta tuo kissavertaus on mainio.
Tuossa asiassa mie vähän jäpitän sinua vastaan, etteikö ihminen kypsyisi. Kyllä kypsyy!(Eivät tietysti kaikki ihmiset ole kykeneväisiä siihen) Aika kuluu ja mieli tekee työtään. Ajastansa sitä huomaa omat virheensä ja on valmis asioita muuttamaan.
Väitän, että anteeksianto näinkin syvälle sielun syvyyksiä koskettavissa asioissa on prosessi. Asia pitää märehtiä läpikotaisin, että siitä pääsee yli. Ja minähän olen melkomoinen aituri..
Jumala kyllä tietää missä minun kohdallani mennään.
Niinpä! Tietysti, "kun mieli tekee työtään" niinhän kirjoitit. Minä olen hyvin sukkela sanomaan. Tempaisen esimerkin itsestäni, kun ajattelen olevani monelta osin keskiverto.
VastaaPoistaYmmärrän senkin että anteeksianto on prosessi, mutta Isäsi päivät voivat loppua ennen prosessoinnin loppua.
Ajattelen (kokemuksesta) että anteeksi on parempi sanoa elävälle, vaikka huonohenkisellekin, kuin haudalle, kukille ja kummulle.
Niin tietää, ja ohjeetkin saa selevällä kielellä!