Neljäs kansio, neljäs kuva

Sain Marikalta haasteen avata koneelta neljäs kuvakansio ja esitellä sieltä neljäs kuva. Vähän hirvitti, että mitäköhän kuvastosta putkahtaa... Miun tuurilla joku karsea kuva ittestäni, mutta huoh, tuli ihan asiallinen otos.
Soon täsä!

Kuva on just melkoisen tasan vuosi sitten koetulta Utön reissulta. Kuvassa Veeti-poika ja Unna-koira.

Karu saaristolaismaisema kiehtoo minua. En osaa sanoa, johtuuko se lapsuuden ensimmäisistä tiedostetuista muistikuvista, kun äitini oli töissä Loviisan edustalla Orrengrundin saarella ja minä pääsin sinne joskus mukaan.
Vaikka olen ihan kotonani täällä sisämaassa, niin joku outo kaipuu läikähtää sydänalassa meren äärellä. Kaukokaipuutako?
Vielä vuosi sitten asuimme Kirkkonummella meren rannalla, mutta se ranta oli niin suojaisa, että tuntui lähinnä järveltä. Kunnon merta näki Porkkalan niemestä. Tyyni, aurinkoinen sää on ihan oolrait, mutta omaan sisustaani vetoaa parhaiten parhaiten kova tuuli ja kunnon tyrskyt.
Joskus olen haaveillut asuvani yksin autiolla saarella majakassa...

Vielä vuosi sitten Utön saarelle etsittiin asukeiksi lapsiperheitä. Elämäntilanne meillä oli silloin vielä hyvin sekava ja yhtenä vaihtoehtona mielen sopukoissa ajattelin jopa muuttamista tuolle karulle ulkosaarelle.
Utöhön pääsee myös matkailemaan ja vuosi sitten sieltä pystyi vielä vuokraamaan vanhaa päiväkotia vaikkapa viikoksi, kuten me teimme. Niinpä lähdin neljän nuorimmaisen ( ja koiran) kanssa matkaan.

Nauvon satamassa. Ja mihinkäs se Siiri...?

No siinä!

Lauttamatka oli aika tuskallista, kun lapset olivat tietysti innoissaan merestä ja halusivat jatkuvasti rampata laivan kannella ja sitten taas alakertaan leikkipaikalle. Eltsu lymyili jo tuohon aikaan kohtalaisen pyöreässä masussa. Neljän ja puolen tunnin merimatkan päätteeksi olimme perillä.


Saari tuntui suuremmalta kuin olin kuvitellut ja oli keväisessä karuudessaankin aivan ihana!
Pojat kävivät viikon saaren pientä koulua ja tykkäsivät todella paljon. Saarella on pieni kauppa, josta kävimme ostamassa ruokatarvikkeita ... ja tietysti karkkia.

Yksin neljän pienen lapsen kanssa matkustaessa on huono puoli se, että liikkuminen on aika rajoitettua. Silmät eivät välttämättä riitä neljään eri ilmansuuntaan hajaantuvan lauman yhtäaikaiseen vahtaamiseen, ja kun on kyse veden läheisyydestä, niin eipä siinä hirveästi uskaltanut rantakallioilla vaellella. Itsekseni en tietenkään päässyt mihinkään. En, vaikka viimeiseksi illaksi sattui se odottamani myrsky ja saaren eteläpuolella olisi nähnyt mahtavia tyrskyjä. Tyydyin vain istumaan illalla talon ulkorappusella ja kuuntelemaan meren pauhua.

Onneksi lähtöpäivänä oli taas tyyntä.

Sen verran tuo viikko kuitenkin paljasti, että ehkei se kuitenkaan pidempään asumiseen olisi yksinhuoltajan paikka. Aika yksinäistä oli.
Alakouluhan saarella on, mutta yläkoululaiset joutuvat viettämään viikot mantereella. Oma seiskaluokkalaiseni tuskin olisi tuollaiseen järjestelyyn taipunut.

Kun olimme lähdössä, saimme tietää, että saarelle on muuttamassa kaksi suurperhettä ja pienen koulun tulevaisuus olisi taas vähäksi aikaa turvattu. Hienoa!