8.8 88

Mummulla on tänään synttärit, 88 vuotta. Vähältä piti, ettei tätä päivää nähty.

Mummuhan on tähän asti asunut yksin maalla, melko keskellä ei mitään. On siinä muutama naapuri lähistöllä, mutta eipä juuri muuta. Hoitaja on käynyt kolme kertaa viikossa katsomassa, että kaikki on okei.
Nyt kesällä äitini sai  aikaan päätöksen, että mummu lähtee palveluasuntoon. Muuton piti tapahtua tässä elokuun alussa.

Toissa viikolla soitin mummulle, että "jaa, joudut sitten lähtemään?" Mummu valitteli huonoa oloa. Oli saanut antibioottikuurin ja paksi oli heittänyt pahasti ruikalle. Eipä sitä puhelimessa osannut tajuta, miten pahasti.

Mummun lähtö maalta hoitui ambulanssikyydillä. Ripulointi oli ollut niin rajua, että mummu oli pahasti kuivettunut, jalat eivät kantaneet, eikä kieli liikkunut suussa.
Tietyt tahot olivat jo varmoja, että se oli mummun viimeinen kyyti.

Sairaalassa mummu joutui tietenkin tiputukseen ja myös eristykseen, ja on nyt onneksi toipunut entiselleen.

Ehkäpä palveluasuntoon muuttaminen tässä vaiheessa on jo hyväksi, onhan mummu siellä sitten jatkuvan huolenpidon piirissä, niin ei ainakaan vastaava pääse toistumaan.

Minun mummuni, se ainoa, koska isän puolen mummoahan en oikein oppinut tuntemaan, on pyyteetön ja vaatimaton ihminen, joka palveli miestään lähes 60-vuotta, hoiti lapsenlapset nurisematta ja on katsellut kahden tyttärensä ailahtelevaista elämää välillä varmaan surullisenakin.

Vanhimpana lapsenlapsena ja paljon mummolassa aikaa viettäneenä tunnen haikeutta. Mummolaa maalla ei enää ole. On vain tyhjä talo. Pahin isku oli tietysti papan kuolema viisi vuotta sitten keväällä ja siitä lähtien mummola on toiminut tavallaan tekohengityksellä. Papan poismenoon loppui mummolan avoimet ovet. Alkoi äitini hallintakausi ja kun meidän välimme ovat lopullisesti kuolleet, niin mummolassa käyntikään ei ole enää ollut luontevaa.
Minun on vaikea ymmärtää, miten mummolassakäynti onkin vain perinnön- ja testamentin kyttäystä.
En kyllä tiedä ketään toista äitiä, joka olisi lapsestaan tuollaisia ajatellut ja tuollaiset paskapuheet (serkkuni kyttää kuulemma myös...) pitäisi tietysti osata tunkea huussinreijjästä alas, mutta joskus vaan sontakattilaankiin lisätään liikaa tavaraa ja keitos kiehuu hellalle. Ikävää, että tässä tapauksessa mummu on se kyökkipiika, joka hellaa on joutunut putsaamaan.

Serkkuni kertoman mukaan mummolan vintillä on valkoinen puusohva, jonka mummu haluaa antaa minulle. Uskaltaakohan sitä edes hakea?

Maan päällä paikka yksi on...