Ainakaan päivittää blokia, saati lukea muiden juttuja. Yh-viikko nääs, taas.
Kouluja on käyty maanantaista lähtien. Tarkoitus oli saattaa Sisu eskariin joka päivä kävellen, vaan kuinkas menikään viikko? Pah, autolla mentiin mennen tullen tuo alle kilometrin matka. Parina iltana on pitänyt heittää 14-vuotiasta vähän pidemmille pelireissuille.
Ensimmäinen vanhempainilta oli heti tiistaina. Se olikin ensimmäinen kerta kun vanhempainillassa itketti. Eräs koulun pikkuoppilas sairastaa leukemiaa ja saa nyt kotiopetusta. Kyynel jos toinenkinhan siinä karkasi. Tilanne on pienen pojan kohdalla kuulemma kuitenkin nyt hyvä.
Meillä oli ammatikoulun kokkiluokalla poika, Marko, joka oli pienenä sairastanut leukemian ja parantunut siitä. Eräänä päivänä hän valitteli huonoa oloa, eikä tullut kouluun seuraavana päivänä. Marko oli joutunut sairaalaan. Leukemia iski takaisin. Ei mennyt kovin montaa viikkoa, kun suruviesti tuli. Hautajaiset olivat meille nuorille kova paikka.
Keskiviikkona kävin ilmoittamassa Siirin seurakunnan perhekerhoon. Neidolla on ollut pikkasen orpo olo täällä kotona, kun seurana on ollut vaan äippä ja pikkusisko. Tietäähän se minulle taas lisää roudaamista edestakaisin, mutta onneksi on tuo Kosla. Ilman autoa ei kerhoilut onnistuisi, eli ihan turhaan siis haaveilen autottomasta elämästä.
Seurakunnan toimistossa oli tosi kiva työntekijä. Hän ehdotti meille myös perhekerhoa, mutta tyrmäsin ajatuksen, koska tunsin olevani liian vanha sinne pari-kolmekymppisten nuorien äitien joukkoon.
Mietin asiaa pari yötä. Aika eristyksissähän mie täällä olen, kun en edelleenkään tunne ketään paikkakuntalaisia. Oon kyllä tosi huono tutustumaankaan. Smooltoolkki ei oikein suju.
Niinpä sittenkin soitin perjantaina perhekerhoon ilmoittautumispuhelun.
Iltapäivällä tapahtuikin sitten jotain hassua. Olin juuri hakenut postista meandin paketin ja soviteltiin lasten kanssa uusia paitoja. (No mulle mikää ollu hyvä, joudun lähettämään tunikat takaisin) Kämppä oli hyrskynmyrrskyn normiasussaan (voi hävetys taas) ja me vähissä vaatteissa, kun ovelta kuului koputus. Siellä oli se kiva seurakunnan toimiston työntekijä. Jostakin tilaisuudesta oli jäänyt tähteeksi lihakeittoa ja siinä sitä nyt oli purkeissa meille tarjolla.
Mie menin vähän hämilleni. Oltiinhan me juteltu siitä minun lehtikirjoituksesta ja työttömyydestä, mutta en arvannut, että meistä saa nyt sen kuvan, että ollaan ruoka-avun tarpeessa.
Siis oikeestihan me kyllä minun tämänhetkisten olemattomien tulojen perusteella oltaisiinkin, mutta onneksi tuo Agentti nyt sentään jotain tienaa.
Kiitollisena vastaanotin keitot ja tungin pakastimeen. Serkun tuoma leipäsatsi onkin huvennut siihen tahtiin, että sinne taas mahtuu.
"Kotiäidinralli" jatkuu jälleen huomenna. Mitää kuviakaan täs oo ehtiny ottamaan.
Tuo kuulostaa niin tutulta, että ei oikein ketään tunne, eikä mihinkään kerhoihin tai muihin viitsisi lähteä. Mie oon näiden seitsemän vuoden aikana saanut kuitenkin solmittua useita oikeasti hyviä ystävyyssuhteita. Olen aika sosiaalinen kyllä, mutta tietyntyyliset ihmiset saavat niskakarvat nousemaan pystyyn. Onneksi kaikkia ei ole pakko miellyttää... ;)
VastaaPoistaAika vähän mie alkuun missään kävin kun tänne muutin, mutta aika on mennyt niin tiiviisti eläinten parissa, etten hirveästi ole ihmiskontakteja edes kaivannut.
Näin pienellä paikkakunnalla on tosi paljon kuppikuntaisuutta, pahansuopuutta ja kateutta. Siihen on ollut vaikea tottua. Ja aivan uskomattomalta tuntuu, että joidenkin ihmisten riidat oikeasti kestävät sukupolvesta toiseen. Ja toisten asiat tietenkin tiedetään pohjamutia myöden. Meilläkin on ollut avioero vireillä pari kertaa tämän vuoden aikana. Ja minulla kiihkeä suhde tuossa lähellä asuvan miespuolisen ystäväni kanssa. Kuulemma. :D
Silti täällä on sellaista yhteisöllisyyttä, mitä en Helsingissä ikinä olisi voinut kokea. Niiltä, joista on tullut sydänystäviä, voi pyytää milloin vaan apua, neuvoja, tukea ja olkapäätä, sama toimii toisinpäin. :)
Kivaa alkavaa viikkoa siulle! <3
Mukava teko ja ajatus oli keitontuojalla. Vaik ei tuntuskaa silt et ois tollassen avun tarpees, ni kummiskii on heikoimpia autettava. Se lienee ollu tuojan mieles, ei alistamiin.
VastaaPoistaMukavaa päiväjjatkoo.
Meidän kappelin perhekerhossa olen ollut äiti vanhemmasta päästä. On kuitenkin ollut aika mielenkiintoista seurata, kuinka "nuoret" äidit huseeraavat lastensa kanssa ja mikä on heidän arvomaailmansa.
VastaaPoistaSaara 4v on tietysti ihan koukussa kerhoon, kun siellä on hurjan kivoja leluja ja niillä saa leikkiä sydämensä kyllyydestä.
Jos ei sulla ole perhekerhon aikaan tähdellisempää tekemistä, mene sinne vain katselemaan. Monet tyttönuoret äidit myös mielellään kyselevät kokeneemmilta neuvoja sellaisessa välittömässä tilanteessa.
Mun kokemuksella reilu 30 tai 40 äidit ei ole kovin harvinaisia. Kyllä kerhoissa aika kaikenikäsitä sakkia käy. Eri asia on jaksaako enää puhua niitä "ensikertalaisten äitien" juttuja. Se monilla monen lapsen äideilä on ongelmana :)
VastaaPoistaMulle kerhot on henkireikiä koska olen niin niin sosiaalinen. Mutta yleensä en käy niissä enää ellei vaan yksi lapsi kotona.
niin ei ehikään! jeesuskerhoja koepolkasin esikoisen vauva-aikaan, nyt en tasan oo käyny (vaikka nykyään kirkkoon kuuunkin ja voisin käydä omilla äyreilläni mariekeksiä mussuttamassa). siel kun oli aikoinaan yhen megamutsin jtn 5v poika, joka vei leluja pienemmiltään ja sanoin sille, että jos et lopeta niin revin sulta käden irti ja hakkaan sut mustelmille omalla kädelläs. ei siis ollu mun paikka se :D
VastaaPoistaMä en myöskään ole nuissa äiti-lapsikarkeloissa ottanu paineita korkeasta iästäni, vaan juuri tuosta Tiitun mainitsemasta konkariäitiydestä. Ei vaan tosiaan aina jaksanu sitä esikoisensa kanssa liikkeellä olevien kakka-uni-tutti-ruoka-painokäyrä-jutustelua ja hössötystä.
VastaaPoistaSiis itsehän sitä oli ihan pro jo esikoisen kanssa ;)
Ai kun ryöpsähti muistot pintaan tuosta vanhempainillasta, kuinka sitä itse itketti muita kun kertoi pojan tilanteesta... Mut hei, tässä vedetään jo hoitojen loppusuoraa!!!!
Sinne vaan rohkeasti perhekerhoon! Minäkin käyn ja 40 lähestyy uhkaavasti :DD
VastaaPoistaMinulle se on kyllä yksi viikon henkirei´istä kun pääsee täältä omista nurkista pois.