Harrastuksia

Mie tahoin pienenä oppia soittamaan pianoa. Sepä ei vaan onnistunut, koska kuului ns.maksullisiin harrastuksiin ja "eihän sitä pimputusta jaksa kukaan kuunnella". Pappakin olisi kyllä suostunut ostamaan haitarin, mutta ei pianoa. Kyllä harmitti. (Pappaa taas harmitti, kun hän muutamia vuosia myöhemmin toi venäjän reissulta armottoman haitarinrohjakkeen ja kuvitteli tytön kiinnostuvan sitä soittelemaan. Ei kiinnostunu ei.)

Baletista ja taitoluistelusta sai vain haaveilla, samoin ratsastuksesta. Kuorolaulu oli ilmaista, joten yhteensä kahdeksan vuotta tuli joikattua koulujen kuoroissa.
Hiihtoa ja yleisurheilua sen sijaan olisi pitänyt harrastaa. Aikani jaksoin, sitten lopahti into...ja kunto.
Lentopallo oli mukavaa siihen asti, kunnes olisi pitänyt lähteä Pieksämäelle leirille. En päässyt mukaan, koska perheellämme oli kuulemma juuri silloin muuta menoa. Tuona leiriviikonloppuna muistan kävelleeni koulun pihassa ypöyksin ja vannoin mielessäni, että lopetan kaiken harrastamisen siihen paikkaan. Perheellämme ei ollut mitään "muuta menoa". Todellinen syy siihen, etten päässyt leirille mukaan oli äitini mielipide, että sinne mennään vain jannuja kyttäämään. Ikää miulla taisi olla silloin 11.

Tjuu. Vanhemmilla on taipumuksia projisoida lapsiinsa täyttymättömiä toiveitaan. Niinpä omien lasten kohdalla olen tuuppinut vanhempia tyttöjä soittamaan pianoa, harrastamaan taitoluistelua, käsityö- ja kuvataidekoulua. Ratsastamaankin yritin houkutella ja lentopalloa pelaamaan, mutta plaah, ei jaksanut tytyjä mamman toiveiden täyttäminen kiinnostaa. Harrastuksia jaksettiin kutakin n. 1½ vuotta.

Kas kuinkas sitten kävikään. Löytyi harrastus, josta äiti ei oikein jaksa innostua.
Molemmat tytöt kiinnostuivat jalkapallosta. Vanhempi jaksoi pari kautta, mutta nuorempi on nyt pelannut jo useamman vuoden ja vielä jaksaa vaan.

Myös kaksi vanhinta poikaa ovat saaneet osansa äidin hörsötyksistä. Aloitin aikuisratsastuksen ja samalla vein molemmat pojat ratsastuskurssille. Jatkokurssia oli turha edes harkita.
Myös poijjaat ovat nyt uponneet jalkapallon lumoihin. Agentti on enemmän kuin tyytyväinen.

Viime syksynä raahasin vanhan Casion kellarista tänne ylös toivoen, että joku siitä kiinnostuisi.
Hiphurraa! Vanhin pojista innostui ja harjoitteli biisin jopa joulupukille esitettäväksi. Silloin oli puhetta ihan yksissätuumin, että syksyllä, kun uudet kurssit alkavat, niin poika lähtee opiskelemaan pianonsoittoa.

Nyt on syksy.

Heti kello 11, kun kansalaisopiston ilmoittautuminen alkoi, ilmoitin sormet savuten pojan tunneille ja olin ylen tyytyväinen, kun saatiin paikka.
Vaan mitä kummaa...

- Ei kiinnosta, en mene.
- No menethän, ku oon sut ny ilmottanu.
- No en varmana mee! Ei kiinnosta!

Äiti kääntyy tuskastuneena seuraavaksi vanhimman pojan puoleen

- No siehän voit mennä sitte veikan tilalle
- Eikä! En mene. En varmana mene.
- No eiks se ois kiva osata soittaa?
- Ei siit oo mitään hyötyy
- No tytöt tykkäis ku vetäisit serenadit
- Hyi! En mene.

Huppista. Mitäs ny? Seuraavat pirpanat olivat aivan yhtä kiinnostuneita.

Elämää on vielä puolet jäljellä...

 MIE MEEN ITE!

Mamman tulevaisuuden toivo! Iha selkeesti on oikeaa otetta!!

(Toiseksi vanhin tyttö on oikeesti lahjakas piirtäjä. Männä viikolla heitin ilmaan toiveen taulusta. Parin tunnin päästä mie sain tämän:

Miten, MITEN??! mie saisin kannustettua sitä jatkamaan... )