Kotilokoto

Tämän kämpän edellinen asukki oli kaksi vuotta viis veisannut mitä pihalle kuuluu. Edes nurmikkoa ei oltu ajettu. Etupiha ja takapiha kasvoivat polvenkorkuista heinää, koiranputkea ja voikukkaa.

Juhannuksena raivasin suurimman osan pöheiköstä ja tänään lähti loput.

Ei tuolla nurmikko kasva, mutta KOTILOILLA on ollu varsinaiset kutemajuhlat. Yök. Niitä jäi kengän alle joka askeleella, ruts ruts vaan. Ellottavinta oli, kun sellainen limanuljaska lensi raivokkaan haravanheilutuksen tuloksena kroksin sisälle, jäi kantapään alle ja liiskautui.

Nyt on piha kalju ja tarttis suunnitella jotain helppoa ja kaunista kasvillisuutta. Mielellään ilmeisesti kotilonkestävää.

Heinäseipäille olisi ollut käyttöä. Harmi, että ne ovat vielä Mäntyharjussa. 

Kai huoltomies ystävällisesti tuon kasan tuosta hävittää....

Etupihan istutus

Viikonloppuna luin Katja Ketun Kätilön. Olipa pjornova se.

(siksi kai lukasin sen yheltä istumalta...)

Oho!

Eipä ole tullut päiviteltyä tänne tätä elämää. Muuten on ollut elossa ja olossa sitäkin enempi päivittelemistä.

Tänään 1.7.2012 minusta ja osasta miun lapsia tuli... Lahtelaisia. Ei sukunimeltään vaan asuinpaikaltaan. Yhyyyhyy yh-elämä jatkuu jälleen pienen tauon jälkeen. Kaksi vanhinta poikaa jäivät asumaan isänsä luokse.
Koulutuspaikan vaihto Mikkelistä Lahteen on meneillään.

Elämä on ja sitä se on.

Eroon ei liity mitää suurta draamaa, enkä vatvo sen syitä sen enempiä. Kolmansia osapuolia asiaan ei liity.

Kaikki on nyt niin uutta, että en osaa edes sanoa miltä tuntuu.

Viikon verran olen täällä Lahessa (ei siis Lahdessa ;)) majaillut ja siivoillut tätä uutta asuinkoloa. Osa tavaroista on vielä edellisessä kodissa. Hyvin tuo roina on Koslallakin siirtynyt, muuttoautoon kun ei ole varaa. Jonkinlainen pakettiauto tai edes peräkärry tarvitaan kuitenkin viimeisten romppeiden noutoon. Ja se piano... huh, millä senkin tänne raahaa. No, asiolla on tapana järjestyä.
Sitä odotellessa.

Viikko sitten ripille päässyt 15-vuotias on mummollansa lomailemassa ja tänne muuttanut pikkumies lomailee vielä isänsä luona futisharrastuksensa takia, joten nämä kotosalla olevat pikkurinsenssat ovat lamaantuneesta äksönistä hieman hämillään. 5-vuotias valittelee tekemisen puutetta. Kohta 2-vee antaa mamssun olla jo hetken poissa näköpiiristä, alkuun oli vähän hankalaa.

Mutta nyt syödään jätskiä!

Taiteilijaelämää

Koulussa on meneillään hirmuiset kevätlukukauden loppurytistysviikot ja tulostakin on tullut. Anatomian tentissä repäsin ryhmän parhaimmat pisteet ja kun avoimen amk:n haavahoitotehtävästäkin tuli hyväksytty-merkintä, niin kuluneeseen viikkoon ei voi olla muuta kun yyybertyytyväinen. (lievää leveilyä...)

Sopivaan saumaan sattuikin sitten pieni itsensäpalkitsemisviikonloppu. Eli; Tää vietti viikonlopun akvarellinmaalauskurssilla, jes! Molempina päivinä Miekankoskella klo 9-15, aamupala, lounas ja päiväkahvi included. Luksusta. Pihalla en tarennu sutia heilutella, mutta jotkut rohkeat ja karaistuneet (ne oikeat taiteilijat) maalasivat järven rannassa.
Syksyllä aloittelin kansalaisopiston maalausryhmässä ja koko talvi meni akryyliväreillä tuhrustellessa. Nyt kokeilin siis ensimmäistä kertaa oikeaa akvarellimaalausta. A&A siis kokeiltu, milloin lie vaihdan vaihteen  Aasta Ööhön, eli öljyväreihin, sitäpä en osaa sanoa.

Märkää märälle tekniikka ei oikein sujunut. Malttamattomana immeisenä aloitin sutikoimisen liian aikaisin ja ensimmäinen teos meni täysin keturalleen.
Tämä siltakyhäelmä meni jotenkuten.

Maalaus on semmoista puuhaa, että siihen uppoutuu ihan täysillä ja aika kulkee kuin siivillä. Yleensä oon vielä harrastuspäivän jälkeen niin fiiliksissä, että saatan suttailla kaikenlaista yömyöhään. Tänäänkin kotiin tultua rykäisin vielä omin neuvoin yhestä matkailukirjan kuvasta tämmöisen majakkakuvan. Tosin tää "taide"teos on nimetty heti uudelleen. Se on nyt... PERSKALLIO.

(tämä on yksityiskohta, maalaus on vähän isompi, mutta ei siinä muussa osassa oo mitään katottavaa)

Ilmiselvästihän siinä pyllöttää jonkun hanuri. Jotain päästöjäkin näemmä vedessä lilluu.

Ehkä vuonna 3212 joku maksaa tästäkin 121 miljoonaa taalaa.

Villi veikkaus on, että tämäkin taiteilija kuolee sitä ennen rutiköyhänä.

Kevyesti keskellä viikkoa

EA1 tuli suoritettua syksyllä ja tänään sitä suoritetaan koulussa, joten mulla on vapaapäivä. Olin niiiin kurja äiti, että vein pirpanat hoitoon ja ajattelin keskittyä lukemiseen. Vappuaattona on anatomian tentti ja lisäksi olen haalinut avoimen amk:n puolelta ylimääräistä pikku puuhaa.
Vaan onkos tämä nyt sitä lukemista? Tässä on käymässä taas vanhanaikaisesti niin, että kaikkea muuta hommaa tulee tehtyä, muttei sitä mitä piti.

Vanhimmalla typsyllä on tänään jännä päivä. Eilen tuli tieto, että pienenpieni vuokra-asunto olisi hänelle osoitettuna ja tänään sitä voi käydä katsomassa. Opiskelijakämpässä kun on ollut kaikki tarpeellinen, kuten sänky ja pöytä, valmiina ja täällä kotona taas nuorempi sisko on "perinyt" kalusteet, niin taitaapi olla Ikeaan pian asiaa.
Viime vuodet ovat olleet aika hektistä aikaa kaikin puolin, niin tässä sitä nyt maamo ihmettelee, että mihin se aika yhtäkkiä livahti? Vastahan mie ite olin tuossa tilanteessa. Tosin onneksi tytön ei tarvi ihan yhtä tyhjästä nyhjästä kaikkea, eikä niin yksin kuin äitinsä silloin yli 20 vuotta sitten kun lakanat roikkuivat yksiön ikkunoissa.. työkaveri toi veitsen ja haarukan... pyykki piti pestä käsin kun ei taloyhtiössä ollut pesutupaa...

Mutta oli se oma vapaus.
Toisaalta myös yksinäisyys.

No, enää ei tarvi yksinäisyyttä potea, vaan lähinnä huonoa omaatuntoa siitä, että raakasti ottaa itselleen tällaista omaa aikaa.

12-vuotias tuli koulusta jo puolilta päivin. Paistoin vohveleita ja syötiin niitä kahelleen kermavaahdon ja suklaasiirapin kera.

Tää vohvelijuttu on meillä ihan uus ja hakusessa on se "maailman paras" vohveliresepti, joten vinkvink :D

Mjaaha, lukisko sitä anatomiaa vai tekiskö kivunhoitotehtävää? Ulkona paistaa kyllä aurinko ja haravallekkin olis hommia....

Phiu

Ensimmäinen työssäoppimisjakso ohi. En sano, että onnellisesti ;) Päiväkotitenavat ovat kyllä ihania, mutta mie menin ihan tiedottomaks ja taidottomaks, kun ne heittäytyivät hankaliksi. Varmaan huomasivat, että tuo akka se ei oikein osaa.. (ja sillä on seittemän omaa...) Pihalla meinasi silmät siirtyä väyrysmäiseen asentoon, kun yksi meni sinne ja toinen tänne.
Tykästyin päiväkotiin työpaikkana. Homma ei ole fyysisesti raskasta ja kiireettömyys mainitaan oikein hyveeksi. Lisäksi päivätyö ja viikonloput vapaita, nam. No, täytyypä tuumailla sitä ens kevään suuntautumisvaihtoehtoa, aikaahan tässä vielä on.

Tämä näyttötutkintojärjestelmä sai pukkaamaan otsalle hikeä. Hirveä ressi oli siitä, miten viimeinen näyttöviikko sujuu. Oikeastaan karmeinta oli niiden arviointikriteereiden tyrkkääminen oikeiden toimintojen kohdalle ja sen miettiminen, että mitenköhän tämä hiivatin kriteeri oikein (muka) tulee tässä toiminnassa näkyviin.
Seuraavan näyttöhomman teko sujuu toivottavasti jo paremmin. Kaikki ovat tosin pelotelleet, että hoidon ja huolenpidon näyttö onkin jo paljon vaikeampi. Kiva.

Täällä on nyt rauhallista. Vietämme laatuaikaa kahdestaan lapsi numero neljän kanssa. Muut lähtivät vaarille. Käytiin hakemassa kaupasta jokunen suklaamuna puoleen hintaan. Kananmunia olikin turha etsiskellä, loppuneet kaikki.
Kummallista tämä elo nykyään. Jouluna oli pulaa voista, pääsiäisenä munista. Mikä mahtaakaan olla seuraava pulatuote? Paree ruveta hamstraamaan krillimakkaraa juhannukseksi... ;)

Meillä onkin nyt vähän äreemmät puput ikkunassa...

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!!!

AIM BÄK!

Nyt on vähän huilattu. Blogin sulkemisen jälkeen ajattelin, että kirjoitan tätä vain päiväkirjana itselleni. Pöh, ihan tyhmää kun ei kukaan kommentoi. Muidenkin blogien seuraaminen jäi siinä sivussa.

Mitäs tänne meille?

Lapset kasvaa ja kevättä odotellaan.
Pieni mullistus on päässyt elämässä käymään. Olen näet ahtanut ahterini koulun penkille! Tää valmistuu, toivottavasti, lähihoitajaksi ens vuoden lopussa. Juuri nyt on menossa ensimmäinen työssäoppimisjakso päiväkodissa. Näyttötutkintosuunnitelmaa pitäisi tehdä, mutta kas hupsista, aloinkin kirjoittamaan plokia...

Wanhin typy täyttää pian 18. Niisk. Mihin nämä vuodet katosivat? No, näkyväthän ne miun naamassa. (murinaa)

Silmiglasitkin jouduin hankkimaan. Kun lukeminen aiheutti kolme iljettävää migreenikohtausta kahden viikon sisällä, niin johan tuli kiire rillimarkettiin. Lukulasit aattelin hommata, mutta monitehojen läpi mie nyt elämää tillistelen. Ei niihin kyllä meinaa tottua millään.

Suklaansyöminen on nyt kertakaikkisen pannassa. Verenpaine ja sokeriarvot koholla, hyvä kolesteroli tietty selkeesti pienempi kuin se huono, triglyseridiarvo really bääääd ja maksa-arvokin yli rajojen. Enkä ees juo. Nyt en siis ilmeisesti myöskään syö...

Vanhettuminen on perseestä!

(eli siis omakin vuosikertapäivä lähestyy)

Eikäku siis oikeesti ihan hyvin menee! :D

tervveissin: Jansku

Kyllä nolottaa

Katsottiin tiistai-iltana tanskalaiskomediaa Kyllä nolottaa. Tämänkertaisessa jaksossa Frank meni rauhassa piereskelemään kellariin, mutta tietenkin muut ilmestyivät samantien paikalle ja haistoivat kauhean hajun. Haju leimattiin homeen hajuksi ja Frankin avovaimo Mian siskon asuntokaupat menivät myttyyn.

Keskiviikkoaamuna alkoi perhekerho. En mie siellä vanhin äiti ollut.
Oli ihan jees meininki. Meillä oli omat eväät mukana, kun ei tiedetty, että tarjolla on kahvia, mehua ja pullaa seurakunnan piikkiin. Kerran kuussa käydään kuulemma syömässä, jolloin sapuskasta maksetaan vapaaehtoinen maksu, jolla tuetaan kolumbialaista kummilasta.
Ellianna oli varsin innoissaan kerhoilusta, siinä menossa ei paljon äitiä kaipailtu. Heti alkuun tuli kuhmu otsaan, kun esittelykierroksen aikana neiti muksahti matalan penkin päästä nassulleen lattiaan. Askarreltu nimilappu järsittiin heti uuteen kuosiin. Sylissä ei viihdytty loppuleikinkään aikana yhtääen, vaan livettiin vähän päästä omille teille.
Äippä sai liikuntaa.

Niin siinä sitten vaan kävi, että viimeisin Eltsun perään tehty nousu tuolista oli himppasen turhan sähäkkä.
Peräpäästä kuului paha narahdus.

Ou dääm. Kehtaanko mie enää mennä koko kerhoon?

Tiistaina 6.9

Siirin kerho alkoi tänään. Kyllä sitä on odotettukkin. Uutta reppua raahattiin eestaas koko viikonloppu. Välillä se piti jo viskata eteisen ylähyllylle kaniin, kun sillä paiskattiin veikkaa kipiästi päähän.
Reippasti typy sinne kerhoilemaan jäi ja lähti yhtä reippaana kotiinkin.

"Väliajalla" käytin Jaska-kissan eläinlääkärillä. Kollerolta poistettiin hammaskiveä ja päälle tuli antibioottikuuri pahan ientulehduksen takia. Lasku "vain" 85 euroa +lääke. Voi jösses, mitä taistelua voi olla lääkkeen antaminen kissalle! Meni se mönjä ainakin sitä elukkaa päin...

Koulusta kotiutui innokas sienestäjä!

 Pienempää saalista:

Urheasti poika keitti itse sienet ja väänsi pannulla sieniä kermakastikkeessa. Olihan mun pakko vähän auttaa, vaikken sienistä tykkääkään.
Sienestäjä sai harkoissa säbämailasta tällin naamaansa, jolloin sitkeästi leukaperissä roikkunut maitohammas sai kaipaamansa kuoliniskun.

Muuten onkin ollu aika lättänä päivä.


Mut huomenna EA1 kurssille Mikkeliin!

"Luontokuvaaja"

Eilen iltasella tuli käytyä piskin kanssa "mehtällä". Tuo minun kameran objektiivi on niin onneton pikkutötterö, että sillä ei saa semmoisia woooow!-kuvia laisinkaan, mutta otinpahan mukaan.
Aikoinaan Utön-reissulla oikein hävetti kulkea tuon pikkuisen nysättimen kanssa, kun lautta oli puolillaan lintubongareita järkyttävän pitkien objektiiviensa kanssa. No, mie kuvasinkin vaan lapsiani. Salaa nappasin muutaman merimaisemakuvan, kun turbo-objektiivityypit katselivat muualle. Ei ainakaan ääneen naurua kuulunut.
Meidän torpalta ei ole niemennokkaan kovinkaan pitkä matka, öpaut 500-800m. Se on paikka, jossa silimä leppää ja miel kanssa. Löysin sinne vasta keväällä, viime kesänä kun ei ison mahan kanssa viittiny paljon kankahilla kirmailla. Kallion päällä on oikein pirttikalusto pidempää oleskelua varten. Siellä on myös semmoinen loota, jossa on reippailijoille vihko johon nimensä laittaa. Oom mieki sinne kaks kertaa raapinu oman puumerkkini.
Vihkon mukaan siellä kyllä populaa ramppaakin, mutta harvemmin on ketään vastaan tullu. Paitsi tietty eilen. Kaks mummoo oli menny mustikkaan ja sitte vastaan tuli yks nainen sauvojen kanssa. (Ei ollu hierovia, vaan ihan tavalliset kävelyjutskat) Kesällä näin siellä yhden lääppiväisen sporttipariskunnan.
Mustikoita siellä vielä olikin ja aivan hirmuisen kokoisia palleroita. Molemmat mummot siis mahtuivat hyvin.. (no joojoo, vanha vitsi!) Koira veti mustikoita kuonoonsa niin, ettei meinannu saada pidettyä kameraa paikoillaan. Maistelin minäkin, mutta sateista kerätyn valtaisan kokonsa takia ne maistuivat lähinnä vesimelonille.

Jotain auringonlaskun liibalaaba-kuvia tuli napsastua.

Nää sienet on paljon mukavampia

Vai onks tää joku jägälä?

Minussa on ongelma

...jokin virhe ohjelmoinnissa,
 puutteita koodissa, korvaan pessimistisyydellä...

Pikkasen joutuu ny heittämään Apulantaa ja luonteen nurjaa puolta kehiin.
Om meinaan ruvennunnannii ärsyttämään yks asia:

Perhelässyttäjät. Y- ö- ä- h.

Varsinkin veispuukin puolella törmää useinkin aika "hunajaisiin" tilapäivityksiin.

"Mulla on maailman ihanimmat lapset"
"Mulla on maailman ihanin mies"
"Mulla on maailman ihanin perhe, koira, työ, auto, koti, .... sukat".

Imelää. Siirappista. Tahmeaa.
Mullamullamulla.

Joojoo, voihan asian taustalla olla joku "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" hömpötys, mutta...

KAIKILLA ON  MAAILMAN IHANIN!!!
Olishan se ihan kummallista, jos naapurin elämä ja lapset tuntus paljon ihanimmilta ku omat. Mikä hellun hinku on lässyttää tommossia itsestäänselvyyksiä? Pitäiskö kommentoida tuollaiseen, että "Voi, niinhän sulla on! Kateeks käy. Harmi ku mun ystävät ja sukulaiset ja kaik maallinen materia on ni palj vähempi ihanaa". Loppuisiko lässytys?

Voisi kai sen tyytyväisyytensä omaan elämäänsä ilmaista jotenkin muuten, kuin tuollaisilla ....äääh!

Jos taas joku juttu  ei omassa elämässä tunnu maailman ihanimmalta, niin pitäisköhän miettiä, että missä vika? Mitä tarttis tehdä sen asian eteen, että tuntuis?

En tiijä mikä ny vaivaa.
Kaikenmaailman oman elämänsä paremmuuden hehkuttajat voi painua pöpelikköön.
Vaihdevuosiako lykkää?
Ei uskois ku kattoo peilistä näit vinnei. Taitaa vaan murkkuikä jatkua.

Mie tartten ANGSTI-PUPUN!!!

Ploki sulkeutuu

Huomasin, että plokien lukeminen on mukavampaa, kuin kirjoittaminen. Miulla ei oo juurikaan sanottavaa maailmalle ja toisaalta julkisessa blogissa ei viitsi käsitellä niin syvällisesti/terävästi asioista kuin haluaisi. Pintalässytys taas ei kiinnosta.

Kiitokset lukijoille ja kommentaattoreille!

Possutuulella

Pitkin aamua kekkaloin täällä kyökissä. Tungen tiskiä koneeseen, laitan sapuskaa, siivoan pöytää. Noukin lattioilta paperinrippeitä (joku on askarrellut), eilisen karkkipäivän karkkipapereita, (grrr...) ja astioita (Eltsu vetää kaik hyllyt tyhjiksi) ym.
Joku tunkee taskulamppua juomalasiin. Käläkälä. Seuraavaksi tehdään asuja muovipusseista. Mäkämäkä. Tungetaan pikkusisko sohvan rakoon. Popotipopoti.
Isoilla pojilla oli lähtö futispeliin ja pelikamat olivat tietysti jälleen kadoksissa. Räpäräpä.
Agentti on viikonlopun pelireissulla kalakukkomaassa. Mutinaajupinaa.

Sitten katse osuu johonkin ja alkaapi hymyilyttää. En kräninältäni ole edes huomannut, milloin se on tuonne ilmestynyt.

Noh, hyvin sointuupi potsi väreihin  

Jesse ja naine

Onneksi jotkut sentään pääsevät huutokauppoihin ja kirppareille ym. kun itsellä on aika rajalliset mahikset mihinkään lähteä. Eräs entinen työkaveri oli vanhan koulun "tyhjennyksessä" ja sai haltuunsa vanhoja raamatullisia opetustauluja. Ostin yhden ja se matkasi länsi-suomesta tänne savon varpaaseen keskiviikkona.

Taulu on nimeltään Jeesus ja samarialainen vaimo.

Jotenkin ensinäkemältä yhdistin tämän Markuksen evankeliumin kertomukseen verenvuototaudista parantuvaan naiseen. (Mark. 5: 25-34)
Enhän mie muistanut, että sanottiinko siinä naisen olevan samarialainen.

Kyse on kuitenkin eri tapauksesta. Jeesus ja samarialainen nainen löytyvät Johanneksen neljännestä luvusta.

Höh ja pöh. Taulu "puhutteli" minua nimenomaan tuona Markuksen versiona ja kaikin puolin kuvan tilanne sopii enemmän siihen. Voisin kuvitella itseni tuoksi naiseksi armoa anelemaan ja Jeesuksen siinä vähän hölmistyneenä tuumaavan, että mikäs muija se siihen pelmahti helmoihin roikkumaan.

Kai tuossa kuvassa on kaivo, kuten samarialaisnaisen tapahtumien ytimessä, mutta Johanneksen kertomuksessa nainen ei heittäydy maahan rukoilemaan Jeesusta. Sen sijaan Markuksen evankeliumin mukaan nainen heittäytyy peloissaan maahan ja tunnustaa koskeneensa Jeesukseen.

Eksaktia kuvitusta tai taulujen nimeämistä, pliis.

Kahvia ja ....

Ihan naperona, niin pirpanana etten ite edes muista, olen mummolassa mummun ja papan seurana juonut kahvia. Hämärä muistikuva on jostain pienenpienestä, omasta kahvikupista. Jostain syystä kahvinjuontini oli kuitenkin eräänä päivänä vain loppunut.

Kahvi on aina tuoksunut hyvälle, mutta maistunut pahalle. Samoin mielestäni myös tupakka tuoreeltaan tuoksuu hyvälle, kun joku muu sitä polttelee, mutta on itse poltettuna yök. Vaatteisiin tai sisätiloihin jäädessään tupakanhaju on ihan kauhea.
Aikoinaan isäpuolen puoleisessa toisessa mummolassa kävi usein kylässä eräs Anneli, joka poltti tupakkia sisällä. Muistan, miten hakeuduin keittiöön nuuskimaan ja katselemaan savukiehkuroiden verkkaista menoa. Ihan huippua oli, jos sekaan sattui semmoinen pyöreä rinkula.
Äitini jahtasi minut aina muihin huoneisiin, pois tupakkialtistuksesta. Kyllä harmitti.

Kahvia olen opetellut juomaan vasta viime vuosina. Ensin vain kyläillessä, tai kun meillä kävi vieraita. Nykyään keitän kupillisen päiväkahvit itselleni kerran päivässä. ( luin tutkimuksesta, jonka mukaan 1-2 kupillista päivässä voi ehkäistä alzheimeria... ;)
Ei haittaa, vaikka jäisi muutama päivä väliin. Ilmeisesti en ole saanut kasvatettua semmoista kuuluisaa kolottavaa kahvihammasta. Jos niitä ei näin vanhoille aloitteleville kahvittelijoille enää kasvakkaan?
Kyläillessä saatan hörpätä kaksi-kolme kupposellista yhdeltä istumalta. Sen huomaa sitten illalla, kun ei uni tule. Vessassa saa sen sijaan rampata tiheään ja mahassa voi tuntua oudolta.

Jossain vaiheessa kahvinkeitto himppasen jännittikin. Kun ei itse juonut kahvia, mistä sen saattoi tietää onko kahvi hyvää. Harva vieras kehtaa sanoa, että täähän maistuu ihan garmealle.
Eräs puolituttu miespuolinen henkilö halusi kerran, kauankauan sitten, muinaisnuoruudessa, viime vuosituhannella.., kahvit palkkioksi siitä, että kyyditsi minut kotiin. Keitinhän minä. Pistihän siinä vähän silmään, että kauanpa se nyt hörppii tuota kupillistaan, eikä lähe.
Seuraavalla viikolla kylässä piipahti miun velipoika. Keitinpä taas kahvia.
Veli sai kuitenkin suunsa auki sanoakseen, että mitä helavatun myrkkyä sie oikein juotat!
Noh, selkis, että kahvi oli käytön puutteessa vanhentunut jo edellisvuonna. Hups.

Pahimmat kaffet olen itse juonut mummolassa. Inksan Lidl oli juuri avattu ja Pappa oli, nuukana miehenä tietty, käynyt hamstraamassa avajaistarjouksia. Sieltä mukaan oli lähtenyt myös kahvia, semmoisessa vihreässä paketissa. Jäi kuppiin.

Eniten meillä juodaan Presidenttiä, siitä kun on ollut viime aikoina hyvät tarjoukset. Parhaimmaksi on kuitenkin valikoitunut Meiran Cafe Arome Hieno. Kallis maku miulla.
Jos Agentti pääsee kahvikaupoille, niin kotiin tulee silti kuitenkin jotain halpaa ja pahaa. Mielellään se kuitenkin minun premiun-laadut juo.

Mainittakoon tähän väliin, että tähänastisen urani huikein huipentuma oli se, kun pääsin kaatamaan kahvia Rouva Tasavallan Presidentti Tarja Haloselle.
... että ei sitten mikään turha kahvinkaatelija tässä talossa... kröhöm.

Kahvin kanssa pitää aina olla paljon maitoa, mielellään kahvikermaa. Ja sokeria, tietty.
Pelkän kahvin juominen ilman paakelssia ei onnistu. Vähintäänkin täytyy olla piparia tai edes voileipää.

Taikaruisleivästä on ilmestynyt porkkanalla höystetty versio ja sitä menikin eilen puoli pussillista yhden kupposen kyytipoikana.

Petollista tämmöinen kahvinjuonti.

(Tänään ei ollut kaapissa maitoa, däääm! Jotain kasvisrasvajauhekorviketta onneksi löytyi.

 Ja menihän siinä kyytipoikana  taas pötköllinen pipareita...)

Maanantain aivopieruja

Mistä näitä hulluja ideoita oikein tupsahtelee?

Kissanpissalootissa käytetty puupelletti hajoaa kivasti sahajauhoksi. Jotenkin siitä juontui idea, että mitä jos sekoittaisi purua paperimassaan. (siis puhdasta purua, ei kisunjätöstä ;)
Mielessä oli tavoite saada hieman rouheampaa pintaa.

Sitähän piti siis kokeilla, vaan voi ähverrys sentään. Ei siitä semmoista tullut kuin piti.


Sahanpuru lähinnä vaan värjäsi massan keltaisilla pilkuilla. Tuotosten kuivuminenkin saattaapi nyt kestää tavallista kauemmin.

Eilinen matruuna sai kaverikseen sienimummon.






Muutama naama-aihio tuli väännettyä ikäänkuin seinäkoristeeksi.







Purut tietenkin turposivat ihan valtavasti kostuessaan, eikä niitä kaikkia saanut mahdutettua yhteen massaan.

Siispä seuraava järisyttävä idis oli sekoittaa mössö pelkistä sahanpuruista ja liisteristä.

Woohou... aivan sama kuin olisi levitellyt löysää piparitaikinaa pellille.

Ei siis kantanut hetelmää sekään ajatus.

Väänsin vielä yhden ukkelin ihan tavallisesta paperimassasta,

ja heti veri mats petör resultat !

Äireen lisäksi joku muukin on tänään sotkenut =D

ITE-taiteilua

Tiijättekö, kukas se tässä paistettelee päivää?

 

No en kyllä tiijä minäkään, mikä matruuna se siinä möllöttää. Liekö taiteilijan omakuva...

Tälläinen vaan sormien välistä putkahti ja tuulettelee nyt itseänsä. Jahka kolttu on kuiva, siloitellaan pintaa ja  akka saanee väriä päällensä. Näitä tuli väännettyä muutama vuosi sitten enemmänkin, nyt tuli pitkästä aikaa kokeiltua. (aika hirviö.. ;))

Harrastuksia

Mie tahoin pienenä oppia soittamaan pianoa. Sepä ei vaan onnistunut, koska kuului ns.maksullisiin harrastuksiin ja "eihän sitä pimputusta jaksa kukaan kuunnella". Pappakin olisi kyllä suostunut ostamaan haitarin, mutta ei pianoa. Kyllä harmitti. (Pappaa taas harmitti, kun hän muutamia vuosia myöhemmin toi venäjän reissulta armottoman haitarinrohjakkeen ja kuvitteli tytön kiinnostuvan sitä soittelemaan. Ei kiinnostunu ei.)

Baletista ja taitoluistelusta sai vain haaveilla, samoin ratsastuksesta. Kuorolaulu oli ilmaista, joten yhteensä kahdeksan vuotta tuli joikattua koulujen kuoroissa.
Hiihtoa ja yleisurheilua sen sijaan olisi pitänyt harrastaa. Aikani jaksoin, sitten lopahti into...ja kunto.
Lentopallo oli mukavaa siihen asti, kunnes olisi pitänyt lähteä Pieksämäelle leirille. En päässyt mukaan, koska perheellämme oli kuulemma juuri silloin muuta menoa. Tuona leiriviikonloppuna muistan kävelleeni koulun pihassa ypöyksin ja vannoin mielessäni, että lopetan kaiken harrastamisen siihen paikkaan. Perheellämme ei ollut mitään "muuta menoa". Todellinen syy siihen, etten päässyt leirille mukaan oli äitini mielipide, että sinne mennään vain jannuja kyttäämään. Ikää miulla taisi olla silloin 11.

Tjuu. Vanhemmilla on taipumuksia projisoida lapsiinsa täyttymättömiä toiveitaan. Niinpä omien lasten kohdalla olen tuuppinut vanhempia tyttöjä soittamaan pianoa, harrastamaan taitoluistelua, käsityö- ja kuvataidekoulua. Ratsastamaankin yritin houkutella ja lentopalloa pelaamaan, mutta plaah, ei jaksanut tytyjä mamman toiveiden täyttäminen kiinnostaa. Harrastuksia jaksettiin kutakin n. 1½ vuotta.

Kas kuinkas sitten kävikään. Löytyi harrastus, josta äiti ei oikein jaksa innostua.
Molemmat tytöt kiinnostuivat jalkapallosta. Vanhempi jaksoi pari kautta, mutta nuorempi on nyt pelannut jo useamman vuoden ja vielä jaksaa vaan.

Myös kaksi vanhinta poikaa ovat saaneet osansa äidin hörsötyksistä. Aloitin aikuisratsastuksen ja samalla vein molemmat pojat ratsastuskurssille. Jatkokurssia oli turha edes harkita.
Myös poijjaat ovat nyt uponneet jalkapallon lumoihin. Agentti on enemmän kuin tyytyväinen.

Viime syksynä raahasin vanhan Casion kellarista tänne ylös toivoen, että joku siitä kiinnostuisi.
Hiphurraa! Vanhin pojista innostui ja harjoitteli biisin jopa joulupukille esitettäväksi. Silloin oli puhetta ihan yksissätuumin, että syksyllä, kun uudet kurssit alkavat, niin poika lähtee opiskelemaan pianonsoittoa.

Nyt on syksy.

Heti kello 11, kun kansalaisopiston ilmoittautuminen alkoi, ilmoitin sormet savuten pojan tunneille ja olin ylen tyytyväinen, kun saatiin paikka.
Vaan mitä kummaa...

- Ei kiinnosta, en mene.
- No menethän, ku oon sut ny ilmottanu.
- No en varmana mee! Ei kiinnosta!

Äiti kääntyy tuskastuneena seuraavaksi vanhimman pojan puoleen

- No siehän voit mennä sitte veikan tilalle
- Eikä! En mene. En varmana mene.
- No eiks se ois kiva osata soittaa?
- Ei siit oo mitään hyötyy
- No tytöt tykkäis ku vetäisit serenadit
- Hyi! En mene.

Huppista. Mitäs ny? Seuraavat pirpanat olivat aivan yhtä kiinnostuneita.

Elämää on vielä puolet jäljellä...

 MIE MEEN ITE!

Mamman tulevaisuuden toivo! Iha selkeesti on oikeaa otetta!!

(Toiseksi vanhin tyttö on oikeesti lahjakas piirtäjä. Männä viikolla heitin ilmaan toiveen taulusta. Parin tunnin päästä mie sain tämän:

Miten, MITEN??! mie saisin kannustettua sitä jatkamaan... )

Voisin HUUTAA!!

Toukokuun 11 päivä päättyi siis minun virkasuhteeni ja siitä lähtien olen ollut työtön työnhakija. Koska olin niin halavatun tyhmä, että otin käyttämättä jääneet 53 lomapäivää rahana, en ole tuolta ajalta oikeutettu saamaan työttömyyskorvausta. Plus siihen sitten se seitsemän päivän karenssi jatkoksi.

Koko kesä on mennyt ns. ilman omaa rahaa. Ainoa tulo on ollut lapsilisä. Lomakorvauksilla ei kovin montaa viikkoa eteenpäin pötkitty. Palkkatodistusta kerjäsin työnantajalta kolmeen kertaan, että saatiin joku summa ansiosidonnaiseksi päivärahaksi. Kuvittelin, että tuo yht.60 päivää on lusittu tämän kuun alkupäivinä.

Liitto erehtyi pari viikkoa sitten maksamaan minulle korvausta viideltä päivältä. Soitin sinne samantien, että nyt tais tulla virhe. Sain oikaisupaperit allekirjoitettavaksi ja lähetin ne viime viikolla takaisin liittoon. Takaisinhan se tottakai peritään seuraavista maksueristä.

Tänään tupsahti sitten tuo takaisinperintäkirje ja lisäksi toinen kirje, jossa selkis, että 53 päivän sijaan laskennallisia "lomapäiviä" mulla onkin 62. Mitä pirua???!

Puhelinsäkenet kuumaksi ja soitto liittoon, että wat? Noh, selitys oli, että päivät menevät harvoin yks' yhteen kun jotkun lellittellit ym. vaikuttaa siihen. Mulla oli oikeesti itkussa pitelemistä. Kiitos ja hei.

No prkl, missäpä tuo 9:n lisäpäivän kituminen enää tuntuu...

 UAAAAAAAAAGGGGGGHHHHHHH!!!!!

Yks keskiviikko vaan

Eilen käytiin taas Mikkelissä. Elliannalla oli neurologin ja fysioterapeutin 1vee kontrollikäynti.
Lievällä kiireellä taas aamulla lähdettiin, joten en ehtinyt vielä Sisua ja Siiriä ystävän luo hoitoon. Vannotin riiviökaksikkoa olemaan lääkärireissulla kunnolla, kun nyt mukaan "pääsivät".
Juujuu, ollaan me...

Vempuloiminen alkoi viiden minuutin odottelun jälkeen. Sairaalan käytäviä kontattiin eestaas karmean hihittelyn, hohottelun, tirskunnan ja kiljahdusten kera. Jättilegopalikoista kasattiin itseään korkeampaa tornia keskelle käytävää ja kiikkuheposelta kiskottiin suitset irti. Tellussa pyörivä lastenohjelma ei jaksanut kiinnostaa.

Päästiin hoitajan vastaanotolle ja siellä sattui muistumaan mieleen Siirin päässä oleva punkinpurema. Puremakohtaan on jäänyt nystyrä, jota tyttö pyytää silloin tällöin katsomaan ja valittaa, että se on kipeä. Ihottumaa ei ole ympärillä näkynyt, mutta hentoa, sentin läpimitaltaan olevaa punoitusta kohouman ympärillä on koko ajan ollut.
Hoitaja käski näyttää puremaa lääkärille.

Elliannalla on kaikki niin hyvin kuin vain voi olla, jatkokontrollikäyntejä sairaalaan ei tarvitse enää tehdä.
Näytettiin sitten lääkärille myös Siirin punkinpuremaa ja olen todella yllättynyt, miten auliisti neurologi otti asian hoitaakseen. Hän soitti monta puhelua tavoittaakseen ihotautilääkärin konsultaatioon ja jäi vielä selvittämään asiaa, kun me palasimme hoitajan luokse.

Eltsu sai vielä lähetten veren hyytymisarvoja mittaavaan verikokeeseen ja ihotautilääkärin suosituksesta Siiri sai lähetteen borrelioosivasta-ainekokeeseen.

Tässä vaiheessa vinguttiin jo nälkää, janoa ja "milloin me lähetään täältä pois". Labran vastaaoton hoitaja oli tauolla ja jonossa odotellessa Siiri ja Sisu kiipeilivät lasiovien metallitangoissa. Kun kielsin, vaihdettiin vain ovea. Muita jonottajia nauratti.

Siirin näytteenoton aikana Eltsu tyhjensi miun lompakon pitkin labran lattiaa. Sinne lensi myös viiskymppinen, jolloin Sisun silmät laajenivat ja poika totesi hämmästyneenä, että "Höö, äiti! Et sinä voi olla köyhä, kun sun lompakossa on viidenkympin seteli!" Saatinpahan labran sairaanhoitajatkin hymyilemään.

Koska olin uhkailulahjontakiristysmetodia käyttäessäni luvannut, että jos nälkäjano-renkutus loppuu, niin käydään sairaalan kanttiinissa imaisemassa limut. Näin tehtiin. Taistelu käytiin kassajonossa, kun suostuin ostamaan vain yhden limun puoliksi, kummatkin saivat sentään omat hevosenkenkäviinerit. Itelleni en raaskinut ostaa mitään. Loppuinlopuksi kumpikaan ei jaksanut syödä viinereitään ja limustakin jäi äireelle juotavaksi puolet.

Käytiin kylässä parasystävällä, saksalaismarketissa kaupassa ja tultiin kotio. Olin unohtanut, että futispimulla on peli Valkealassa ja olin lupaillut kyytiä. Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin lähteä ajamaan.

Pelin ajan lymyilin Eltsun ja riiviökaksikon kanssa Kouvolassa opiskelijatytön kämpillä. Pikkasen pisti huolestuttamaan, että siellä oli menossa masispäivä. Yritin kysellä syytä, mahdollisia sussuhuolia, mutta eihän mulle mitään kerrottu. Onneksi viikonloppuna typsy tulee tänne.

Takaisin Mäntyharjussa olimme vähän ennen yhdeksää. Ajoa päivälle kertyi n.250km.
Kotona odotti koiran pissalammikko makkarin matolla.

Mitää ei ehi

Ainakaan päivittää blokia, saati lukea muiden juttuja. Yh-viikko nääs, taas.

Kouluja on käyty maanantaista lähtien. Tarkoitus oli saattaa Sisu eskariin joka päivä kävellen, vaan kuinkas menikään viikko? Pah, autolla mentiin mennen tullen tuo alle kilometrin matka. Parina iltana on pitänyt heittää 14-vuotiasta vähän pidemmille pelireissuille.
Ensimmäinen vanhempainilta oli heti tiistaina. Se olikin ensimmäinen kerta kun vanhempainillassa itketti. Eräs koulun pikkuoppilas sairastaa leukemiaa ja saa nyt kotiopetusta. Kyynel jos toinenkinhan siinä karkasi. Tilanne on pienen pojan kohdalla kuulemma kuitenkin nyt hyvä.

Meillä oli ammatikoulun kokkiluokalla poika, Marko, joka oli pienenä sairastanut leukemian ja parantunut siitä. Eräänä päivänä hän valitteli huonoa oloa, eikä tullut kouluun seuraavana päivänä. Marko oli joutunut sairaalaan. Leukemia iski takaisin. Ei mennyt kovin montaa viikkoa, kun suruviesti tuli. Hautajaiset olivat meille nuorille kova paikka.

Keskiviikkona kävin ilmoittamassa Siirin seurakunnan perhekerhoon. Neidolla on ollut pikkasen orpo olo täällä kotona, kun seurana on ollut vaan äippä ja pikkusisko. Tietäähän se minulle taas lisää roudaamista edestakaisin, mutta onneksi on tuo Kosla. Ilman autoa ei kerhoilut onnistuisi, eli ihan turhaan siis haaveilen autottomasta elämästä.
Seurakunnan toimistossa oli tosi kiva työntekijä. Hän ehdotti meille myös perhekerhoa, mutta tyrmäsin ajatuksen, koska tunsin olevani liian vanha sinne pari-kolmekymppisten nuorien äitien joukkoon.

Mietin asiaa pari yötä. Aika eristyksissähän mie täällä olen, kun en edelleenkään tunne ketään paikkakuntalaisia. Oon kyllä tosi huono tutustumaankaan. Smooltoolkki ei oikein suju.
Niinpä sittenkin soitin perjantaina perhekerhoon ilmoittautumispuhelun.

Iltapäivällä tapahtuikin sitten jotain hassua. Olin juuri hakenut postista meandin paketin ja soviteltiin lasten kanssa uusia paitoja. (No mulle mikää ollu hyvä, joudun lähettämään tunikat takaisin) Kämppä oli hyrskynmyrrskyn normiasussaan (voi hävetys taas) ja me vähissä vaatteissa, kun ovelta kuului koputus. Siellä oli se kiva seurakunnan toimiston työntekijä. Jostakin tilaisuudesta oli jäänyt tähteeksi lihakeittoa ja siinä sitä nyt oli purkeissa meille tarjolla.

Mie menin vähän hämilleni. Oltiinhan me juteltu siitä minun lehtikirjoituksesta ja työttömyydestä, mutta en arvannut, että meistä saa nyt sen kuvan, että ollaan ruoka-avun tarpeessa.
Siis oikeestihan me kyllä minun tämänhetkisten olemattomien tulojen perusteella oltaisiinkin, mutta onneksi tuo Agentti nyt sentään jotain tienaa.
Kiitollisena vastaanotin keitot ja tungin pakastimeen. Serkun tuoma leipäsatsi onkin huvennut siihen tahtiin, että sinne taas mahtuu.

"Kotiäidinralli" jatkuu jälleen huomenna. Mitää kuviakaan täs oo ehtiny ottamaan.